Pikmin
Gamecube oli lapsuuteni ensimmäinen konsoli, joten tietysti Pikminiä pelattiin ensimmäisten pelien joukossa. Tuolloin peli viehätti ja viihdytti, mutta myös ahdisti. Tuli todella paha mieli, kun yksikin Pikminukkeli menehtyi

Aikarajakin pelotti, vaikka aika helposti taisin saada Olimarin alukseen tarvittavan osan päivässä. Pelin neljännessä radassa lopetin pelaamisen kesken, sillä heti kentän alussa vastassa oli kolme suurensuurta tappajaleppäkerttua vaanimassa. Kentästä syntyi mieleeni jonkinlainen valemuisto, ja luulin sen olevan syksynruskea ruskametsä. Oikeasti kyseessä olikin keväinen vihreä lähde.
Nyt palasin pelin pariin 20 vuotta myöhemmin Switchillä. Aikamoista miten helposti peli nyt eteni. Toki ykkönen on jatko-osiaan vähemmän pelaajaystävällinen, mutta juuri sen vuoksi pelaajalla on enemmän osallisuutta. Pikminien heittämistä pitää nyt oikeasti tähdätä, ja porkkanaukkojen kaitsemisessa riittää tekemistä, kun tekoäly jää jumittamaan seinään kiinni. Pelattavaa on siis tavallaan enemmän. Neljän tunnin kampanjan aikana pikminejä kuoli enemmän kuin 40 tunnissa Pikmin nelosta, mikä sekin tekee pelistä vain mielekkäämmän, kun taistelussa on panoksiakin pöydällä, eikä sotilaitaan saa helposti ohjattua turvaan vaaroilta. Lyhyt kesto on sekin plussaa, jotta aivot eivät ehdi liikaa ylianalysoimaan ja tulemaan itsetietoiseksi multitaskaussimulaatiosta.
Aivan ihana peli, kuten sarjan jokainen muukin osa. 4/5
