Tää menee tyylikkäästi myös päivän aiheen offtopicin puolelle.
Ihan alkuun täytyy todeta että ei, en ole mitenkään masentunut jos sellaista tietynlaista kestomasennusta ei lasketa jota en miellä negatiivisena.
Ootteko huomanneet miten taiteessa, taiteen symboliikassa, erilaisissa fiktiivisissä hahmoissa yms on välillä sellaista missä on jotain ikäänkuin vähän epätodellisen tuntuista ja "tähän maailmaan sopimatonta"? Yleensähän jotain sellaista ymmärretään ja sellaisen kanssa on helppo tulla toimeen joka joko muistuttaa jotenkin itsestä niin että siinä on jotain tuttua, tai sitten on jotain sellaista mikä olisi ikäänkuin jotain sellasta mitä henkilö esimerkiks tahtoisi olla muttei ole.
Samalla kun oon puuhannut muuta oon yrittänyt vähän arvioida että mikä on esim tiettyjen fiktiivisten hahmojen merkitys, mitä ne edustavat, miten ne mahdollisesti nähtäis jonkun muun toimesta yms. Syynä tollaisen miettimiseen on siis ihan oma alienoitumisen kokemukseni, tai tunne sellaisesta että olisi aina vähän väärässä ajassa tai paikassa, joten ton seurauksena sitten tajuaa että jotenkin kaikista eniten kokee taiteessa, fiktiossa, yms jonkinlaista ymmärrystä ja läheisyyttä sellaiseen jolla on vähän kuin vastaava ominaisuus suhteessa siihen miljööseen missä ne ovat.
Mietin tota että mitä tollainen sitten tarkalleen ottaen on, ja tavallaan tiedän sen täysin mutta sellainen ikäänkuin affektiivinen osa oli vähän epäselvää että mitä se on. Mikä se tunne tarkalleen ottaen on mikä on vahvasti osana? Nukahdin miettiessäni tollaista...
... näin ehkä realistisimman tuntuista unta mitä todella pitkään aikaan. Tunsin ikäänkuin että jokin vetäisisi mut hereille ja olo oli samaan aikaan täysin uninen mutta täysin virkeä. Mietin että noniin mitäs hittoa tämä on, ja samaan aikaan tavallaan ymmärsin että mitä se on, ja se selkeytyi kokoajan vaan enemmän.
Eli unessa olin hereillä mutta näin pelkkää harmaata, ja kuulosti kuin se harmaa ja väritön kohisisi. Tämä kohina kuitenkin lakkasi kuin veitsellä leikaten, ja se harmaa alkoi muuttua kokoajan vain häilyvämmäksi. Samaan aikaan tilanteeseen liittyi vahvasti tunnekokemus joka oli aivan äärimmäisen vahva, ja yritin miettiä mitä se tunnekokemus tarkalleen on, samalla kun ymmärsin ihan täysin että mistä on kyse. Eli se mikä oli ikäänkuin puuttuva tekijä mitä mietin ja mihin yritin päästä käsiks ennen nukahtamista ilmoitteli itsestään ja oli todella läheinen.
Se hälvenevä harmaa sumu jonka näin muuttui kokoajan vain hälvenevämmäks, ikäänkuin siitä kaikesta värittömyydestä vielä katoaisi myös kaikki sellainen vähäinenkin valoisuus mikä mahdollistaa sen näkemisen. Ja samaan aikaan vaikka kuinka yritin miettiä, niin kadotin kaikki ajatukseni. Ne vaan haihtui, ja lopulta olin kuin maailman suurimmassa pimeässä hallissa jossa ei ole mitään värejä, ei kuulu mitään, ei ole mitään ajatusta, ei mitään ideoita, ja ainoa mitä siellä on, on jotain pieniä harmahtavan sumun rippeitä jossain reunamilla, ja nämäkin tuntui olevan vain siksi että vaikken pystynyt edes miettimään niin pystyin tuntemaan sen kaiken. Ja sen mitä oikein tarkalleen ottaen tunsin ympärilläni.
Heräsin sitten 5 minuuttia ennen kelloa jonka olin laittanut varttia vaille kuusi, ja olo oli ensin kuin olisi herännyt kuolleista (oli pakko kirjoittaa toi) mutta hyvin nopeasti niin energinen kuin vaan on mahdollista. Ei sillä tavalla energinen miten energinen yleensä mielletään, vaan enemmänkin niin että miten voi olla energinen sillä että tajuaa menetyksen, kuoleman ja katoavaisuuden läheisyyden. Ja miten ymmärtää että ehkä se "jokin asia mitä vielä hain" on nimenomaan siinä että miten sellainen että tiedostaa noiden läheisyyden, ja miten ne ovat niin vahvasti läsnä että ne ovat erottamaton osa itseä. Se että ymmärtää voimattomuutensa, ja heikkoutensa, kuoleman ja menetyksen läheisyys ja vielä tarkemmin se miten siihen suhtautuu tai sen yksityiskohtaisemmin kokee, on ikäänkuin yksi merkittävä komponentti sitä millainen luonne on ja mistä tarkalleen ottaen rakentuu koko konsepti siitä mitä on "itse". Ja ei, se ei ole sellaista että olisi ikäänkuin kuoleman ja katoavaisuuden glorifiointia, enemmänkin se on sellaista että se on niin itsestäänselvää että voisi sanoa että se on yhtä selvää kuin hengittäminen.
Nyt sitten kolmas kupillinen aamukahvia, joka tuntuu siltä ettei se vaikuta hirveästi mitenkään, koska se kuoleman tunteen läheisyys on saanut niin pirteäksi ja energiseksi, ettei oikeasti edes ole ihan varma että mitä tekisi ja miten sitä energisyyttä alkais oikein purkamaan.