Täällä kuunnellaan kokonaisia musiikkialbumeita

Dark Moor - The Hall Of The Olden Dreams

dark_moor-hall_of_olden_dreams.jpg

Levy jonka meitsi on kuunnellut valehtelematta sen 50-100 kertaa. Kyseessä on power metallia hyvinkin fantasiateemalla kuten levyn nimikin voisi antaa odottaa. Jokin näissä 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun power metal bändeissä on että joko saundit on sellaista ihan karmeaa käppää, tai sitten ne kuulostaa jotenkin sellaiselta miltä mikään ei oikein kuulosta nykyisin. Tämä menee juuri siihen jälkimmäiseen ja oikeastaan voisi sanoa että kyseessä on vähän kuin ranskalainen versio Sonata Arcticasta. Myös kaikenlaista ranskalaista ja eurooppalaista nostetaan paljon kappaleissa esille, levyn ehkä kovimmasta biisistä Maid of Orleansista ei varmaan tarvitse selittää tarkemmin mistä se kertoo.

Mut mikä tästä kyseisestä levystä tekee vielä niin loistavan niin tässä on Elisa C. Martin vokalistina, joka ei kuulosta todellakaan miltään oopperalaulajalta, ja jos hänen äänestään ja laulutyylistä tykkää niin tykkää kyllä varmasti. Itseasiassa tää taitaa olla nyt kolmas kuuntelukerta läpi tässä kohtaa päivää, ja jos pitäis nimetä kolme sellasta power metal bändiä joiden musiikkiin palaa aina uudestaan niin tämä olis kyllä yks niistä.
 
Red Hot Chili Peppers - Mother's Milk

Tämä vuonna 1989 levy oli muutosten silipippureita.
Kitaristi Hillel Slovak oli kuollut heroiinin yliannostukseen. Se vaikutti myös yhtyeen rumpali Jack Ironsiin, joka jätti bändin.
Uusien jäsenten etsintä tuotti tuloksena kitaraan nuoren John Fruscianten ja rumpuihin Chad Smithin.
Ja jotta homma ei menisi tarpeeksi erilaiseksi, niin tämä oli myös ensimmäinen levy, jonka aikana laulaja Anthony Kiedis oli selvänä.

Tuloksena on menevän rokkaavaa ja paikoin funkkaavaa RHCP-meininkiä. Paljon yhtäläisyyksiä aiempiin kasarin RHCP-levyihin. Kitarat tosin ovat ehkä astetta särömmällä soundilla kuin aiemmin.
Tästä ei mielestäni sinällään nouse isosti mikään kappale ylitse muiden, mutta ei kyllä mikään ole sinällään huonompikaan kuin muut.
Eli menevää ja pätevää RHCP:tä.

Jos jotain pitäisi nostaa esille, niin tämä piritempoinen versio Jimi Hendrixin Firestä.




Ja sitten on tietty tämä juttu:



Tuosta kohdasta 0:51 alkava soitanta.

Niin onhan tää nyt ihan selkeä homma.

 
Red Hot Chili Peppers - One Hot Minute

Julkaisu vuodelta 1995 ja tämä on omalla tavallaan erikoinen tapaus.
Aiemmilta levyiltä tuttu John Frusciante oli löytänyt neulan suoneensa ja oli täten poissa tältä levyltä. Tilalle oli löydetty Dave Navarro, joka ei tosin hänkään mikään selvä tapaus ollut. Myös Kiedis oli ratkennut tämän levyn aikoihin, joten palaset eivät sinällään olleet aivan parhaiten kohdillaan.

Noista asetelmista huolimatta, tässä levyssä on sitä jotain.
Levyn meininki ja tunnelma on asetelma grungea, funkia ja rockia. Eli sanoisin että se tietty tuttu perus RHCP-soundi, johon on liitetty Tom Morellon Rage Against The Machine-kitaraa.
Voi kuulostaa oudolta, mutta kyllä tässä on silti vahvaa RHCP-vibaa kaikin puolin. Jopa jossain määrin edellä käydään tulevaa Californication-levyä.

Ymmärrän hyvin miksi @Rami Airola nostaa esille tätä levyä. Tässä on jotain tiettyä omaperäisyyttään.
Olin aiemmin kuvitellut, että tämä olisi ns. ohi-levy, koska tällä on kitarassa Dave Navarro, joka oli vain tämän levyn ajan mukana. Oletin siis kitaroinnin surkeaksi. Mutta ei. Kyllä Navarro tässä toimittaa ihan hyvin ja mukavasti.
Levy on vahvasti rokkaavaa kamaa, jossa myös ne perinteiset RCHP-elementit löytyy.
Tykkäsin tästä kyllä joo. Toimii tämä paremmin itselle kuin esim Blood, Sugar, Sex, Magik.

Ja muutamat esimerkkibiisit perään.

Tämä lienee se tunnetuin kipale tältä levyltä:




Tässä tätä vähän rokimpaa ja erilaisempaa soundia:



Ja sitten on myös tälläistä kamaa:

 
primitive_yellow.jpg
Soulfly - Primitive (2000)

Max Cavaleran aikainen Sepultura kuuluu suosikkibändeihini, vaikka Roots-levy ei oikein maistu, vaikka onhan se Roots Bloody Roots aika nostalginen. Niin on myös tämä Soulflyn toka levy nostalginen, vaikka ironisesti tässä on vielä enemmän sitä "heimomeininkiä" mitä oli jo Rootsilla. Soulflyhyn en muuten ole oikein syttynyt tai oikeastaan ei ole kiinnostanut edes tutustua lukuunottamatta näitä alkupään paria levyä.

Miksi tämä on sitten minulle nostalginen levy? No mullahan on musiikkimakuun vahvasti vaikuttanut isoveli, joka soitti kaikenlaista musiikkia ja juurikin yllä mainittu Sepultura oli sellaista musiikkia, jota jo 5-6-vuotiaana sain kuunnella. Isoveli kun muutti sitten omilleen 90-luvun lopussa, niin aika paljon tuli käytyä kyläilemässä ja musat tietysti pauhasi täysillä! Ja olihan veljellä kunnon minidisc-soitinkin! Mutta jostain syystä mulla on jäänyt erityisesti mieleen tää levy tai itse asiassa velipojalla oli tää "spesiaaliversio" missä oli erilaiset kannet:

primitive.jpg
Sattumalta tuli Youtube Musicissa shufflessa vastaan joku levyn biisi, niin päätin sitten kuunnella pitkästä aikaa koko levyn alusta loppuun. Eihän tämä vanhan Sepulturan tasolle yllä, mutta kyllä tämä edelleen toimii! Aika tällaista kokeilevaakin metallimusiikkia, kun erilaisia tyylejä on yhdistelty ja jopa räppiä on levyllä. Vähän niin kuin sellaista hevimpää nu metalia voisi ehkä sanoa?

Back to the Primitive ja Pain ovat kovia aloitusbiisejä levylle. Painissa mukana Deftonesin laulaja. Alkoi väkisinkin töitä tehdessä pää menemään jumputuksen tahdissa. Kolmantena biisinä - Bring It - sama meno jatkuu. Neljäs kappale on ehkä levyn tunnetuin? Jumpdafuckup, mukana Slipknotin Corey Taylor. Itse en Slipknotista pahemmin välitä (ehkä pienet nostalgiavärinät tulee nimenomaan tuolta 2000-luvun taitteesta), mutta toi on hiton kova biisi kans.

Sitten onkin tämän levyn "Ratamahatta" eli Mulambo. Ihan hassu. Sitten hypätään taas ihan erilaiseen kappaleeseen, kun pärähtää The Son Song (feat. Sean Lennon) soimaan. En sanoisi tätä levyn parhaaksi tai toiseksi parhaaksi kappaleeksi, mutta jotain mieleenpainuvaa tässä on, kun Sean Lennonin isäänsä muistuttavaa lauluääntä kuuntelee ja sitten välillä alkaa Max Cavalera tykittämään aggressiivisella otteellaan.

Sitten tulee sellainen kolmikko kuin Boom, Terrorist ja The Prophet, mikä on sellaista tasalaatuista ja aggressiivista huutelua. The Prophetissa olen vähän kuulevinani punk-vivahteita. Toimii.

Kymmenentenä kappaleena on instumentaali - Soulfly II. Ei mikään erikoinen, mutta sopii tähän väliin hyvin. Seuraavana on sitten levyn RÄPPIbiisi elikkäs In Memory of. Ihan mielenkiintoinen lisä levylle, mutta kyllä tämä jää omissa papereissani levyn heikoimmaksi kappaleeksi. Levyn päättää Flyhigh, joka on melkeinpä aina ollut minun suosikkikappale tällä levyllä.

Kyllä miä vieläkin tästä levystä tykkään!
 
Rami Airola's Leviathan tuli kuunneltua vihdoin kokonaan työnteon yhteydessä. Raju kasetti, kova meno! 5/5
 
Faith No More - Introduce yourself

Ekaa kertaa tämän kuuntelin nyt. Aiemmin olin kuullut vain biisin We care a lot, joka radiossa soinut useasti.
Levyhän on vuodelta 1987 ja tässä ei ole vielä Mike Patton laulamassa. Sen sijaan mikin ääreltä löytyy Chuck Mosley.
Soitannollisesti tässä on tuttua FNM:ää, jota voisi kuulla vaikka 89-vuoden The Real thingillä.
Mutta laulussa on selkeää eroa.
Laulutyyli on toki samanlaista, mitä Pattonkin sittemmin käytti. Iso ero on vain siinä, että Mosley on aivan hirveän kuuloinen laulaja.
Tyyppi oikeasti kuulostaa siltä kuin karaokesta olisi revitty joku humalainen jannu hoilaamaan.
Ja sitä tällä levyllä on aivan liikaa, hoilausta. Oikeasti kaamean kuuloista kamaa. Ja ne osuudet, jotka Mosley yrittää laulaa, niin ei. Humalainen karaokessa.
"räppiosuudet" sen sijaan kuulostavat hyviltä. Ovat aika lähellä samaa kuin Pattonillakin ja niiden aikana kokonaisuus on ihan toimivaa.

Tämä olisi voinut olla hyvä levy, mutta Chuck Mosley aiheuttaa aivan helvetin suurta ärsytystä mölinällään.
 
Faith No More - Introduce yourself

Ekaa kertaa tämän kuuntelin nyt. Aiemmin olin kuullut vain biisin We care a lot, joka radiossa soinut useasti.
Levyhän on vuodelta 1987 ja tässä ei ole vielä Mike Patton laulamassa. Sen sijaan mikin ääreltä löytyy Chuck Mosley.
Soitannollisesti tässä on tuttua FNM:ää, jota voisi kuulla vaikka 89-vuoden The Real thingillä.
Mutta laulussa on selkeää eroa.
Laulutyyli on toki samanlaista, mitä Pattonkin sittemmin käytti. Iso ero on vain siinä, että Mosley on aivan hirveän kuuloinen laulaja.
Tyyppi oikeasti kuulostaa siltä kuin karaokesta olisi revitty joku humalainen jannu hoilaamaan.
Ja sitä tällä levyllä on aivan liikaa, hoilausta. Oikeasti kaamean kuuloista kamaa. Ja ne osuudet, jotka Mosley yrittää laulaa, niin ei. Humalainen karaokessa.
"räppiosuudet" sen sijaan kuulostavat hyviltä. Ovat aika lähellä samaa kuin Pattonillakin ja niiden aikana kokonaisuus on ihan toimivaa.

Tämä olisi voinut olla hyvä levy, mutta Chuck Mosley aiheuttaa aivan helvetin suurta ärsytystä mölinällään.

We Care a Lot on oma lemppari FNM:n biisi, mutta muutenhan tuo eka levy on kyllä tosiaan aika hanurista.

Enpä oo pitkään aikaan kyllä oikeastaan mitään FNM:ää kuunnellut.
 
We Care a Lot on oma lemppari FNM:n biisi, mutta muutenhan tuo eka levy on kyllä tosiaan aika hanurista.

Enpä oo pitkään aikaan kyllä oikeastaan mitään FNM:ää kuunnellut.

We care a lot on kyllä hyvä biisi, että sentään jossain Mosley onnistui. Tosin tuossakin kappaleessa paljon tausta/kuorolaulua mukana. Tai yhdessä huutamista, niin ei ole pelkästään Mosleyn harteilla vokaalit siinä.

Mulla oli joskus ~2002 - 2010 FNM todella aktiivisessa kuuntelussa.
Mutta maailmassa nykyään niin paljon kuunneltavaa, että ei kerkeä ja jaksa kaikkea enää kuunnella yhtä aktiivisesti.
Hämmästelen vain sitä, että en ole vieläkään saanut aikaiseksi ostaa FNM:n uusinta levyä, Sol Invictusta. Ja se on kuitenkin julkaistu jo 8 vuotta sitten.
 
Bad Religion - How could hell be any worse?

BR:n eka koko pitkä albumi, vuodelta 1982.
Kyllähän tässä jo kuulee selkeästi sen bändin, joka Bad Religion on ja tulisi olemaan. Mutta sanoisin, että musiikissa kuuluu myös jotain samankaltaista Minor Threatin kanssa. Mikä sinänsä hauska sattuma, koska Minor Threatin Brian Baker myöhemmin BR:n liittyikin.
Mutta siis, kyllähän tämä ihan tuttua ja turvallista BR:ää on. Hivenen tosin nopeampi tempoisempaa kuin se radiosoitetumpi tavara.
Bad Religion harvemmin pettää, eikä pettänyt tämäkään levy.


Kyseessä on reissue, jonka mukana tuli myös BR:n kolme EP:tä.
Bad Religion, Back to the known ja Public Service.
Bad Religion on heidän eka EP:nsä ja sisältää 6 kappaletta.
Back to the known on julkaistu BR:n tokan albumin, Into the unknown (1983) jälkeen vuonna 1985, jolla bändi veti hieman huumeisempaa progea. Mutta Back to the known oli paluu juurille. Kappaleita viisi.
Public service puolestaan oli HC punk kokoelma levy vuodelta 1981, jolla BR oli mukana kolmen biisin verran.

Ep kama myös ihan ok BR:ää.
 
Danzig - Blackacidevil

Danzigin viides albumi ja tässä muuttui asiat.
Edellisellä neljällä levyllä toiminut kokoonpano hajosi ja Glenn jäi yksikseen.
Tälle levylle Glenkka on itse soittanut kitaraa, bassoa ja syntikkaa. Rumpaliksi sentään palkkasi Joey Castillon, joka on sittemmin soittanut mm. Queens of the stone agessa.

Levyn soundi on jotain aivan muuta kuin aiemmilla levyillä. Nyt mennään industrial goth rock-meiningeissä. Eli sanoisin että Danzigin, White Zombien ja Nine Inch Nailsin yhdistelmältä kuulostaa tämän levyn kappaleet.
Koska Glenkka itse kitaran varressa, niin tässä ei todellakaan kuulla samanlaista rouhee rockia kuin aiemmilla levyillä. Nyt on vahvoilla efekteillä ja säröillä varustettua kitaraa, joka toimii lähinnä taustalla.
Onneksi sentään Alice in Chainsin Jerry Cantrell on toimittanut kitarat kolmeen kappaleeseen.

Tämä oli tyyliltään aivan erilaista Danzigia. En ollut valmis tähän, se on pakko myöntää.
En oikein osaa suhtautua kuulemaani.
Ei ollut paskaa, mutta ei kyllä mitään positiivisesti ylöskään pompannut.
Olen paljon parempaakin Danzigilta kuullut.
 
Red Hot Chili Peppers - Californication

24 vuoden odotus on päättynyt. Tämä levy on vihdoin kuunneltu.
Toki tästä oli melkein kolmannes jo hallussa, koska usea sinkkubiisi soi aikoinaan tiuhaan radiossa ja musavideot pyörivät tv:ssä.
Mutta oli tämä kyllä silti hyvä vihdoin saada haltuun niin fyysisesti kuin kuuntelultaankin.
Levy oli aika pitkälti sitä, mitä sinkuiltaan odottaa saattoikin.
Oli ihan rokkaava ja menevä levy. Muutama biisi myös oli tyyliltään enemmän sen vanhemman RHCP:n tyylinen.

Ok/Jees-levy tämä.

Täähän pändin paras levy! Tilasin ysärin lopussa tuoreeltaan siitä jostain Ruotsi putiikista mihin siihen aikaan levyjä tilailtiin. Joku melody tms postimyyntiputiikki! Samasta lafkasta tuli jotain VHS kassuja tilattua!
 
Täähän pändin paras levy! Tilasin ysärin lopussa tuoreeltaan siitä jostain Ruotsi putiikista mihin siihen aikaan levyjä tilailtiin. Joku melody tms postimyyntiputiikki! Samasta lafkasta tuli jotain VHS kassuja tilattua!

Oli ensimmäinen nettikaupasta tilaamani levy. Heti julkaisukesänä 1999 tilasin, saattoi jopa olla juuri toimintansa aloittaneesta cdonista. Muistan edelleen kun kauniina kesäiltana sukulaisreissusta tulleena kävin noukkimassa pahvisen kuoren punaisesta muovisesta postilaatikostamme. Nettipankkia ei ollut, joten faija sen paperilaskun kaiketi sit makseli.

Tän jälkeen maailma oli taas himpun verran toisenlainen.
 
Täähän pändin paras levy! Tilasin ysärin lopussa tuoreeltaan siitä jostain Ruotsi putiikista mihin siihen aikaan levyjä tilailtiin. Joku melody tms postimyyntiputiikki! Samasta lafkasta tuli jotain VHS kassuja tilattua!

Oiskos se ollut tää näin tämmönen:

melodyline01.jpg

Mun käsittääkseni tuolta sai vain elokuvia, mutta ehkä niillä oli joku oma musajaosto sitten kanssa!

Tuli tälleen tehtyä tilauskuponkiin FANTASIALISTAA, että mitä ostais jos ostais!

melodyline02.jpg
 
Mun käsittääkseni tuolta sai vain elokuvia, mutta ehkä niillä oli joku oma musajaosto sitten kanssa!
Tätä juuri mietin. Voi olla että olen kaksi firmaa yhdistänyt päässäni kun Californicationin tilasin kans postimyynnistä Ruotsista! 1999 vuosi niin voisiko olla että oli levyjä kans. Tai sitten oli joku toinen lafka. Melodylinestä tilasin jotain kassuja kyllä.
 
Takaisin
Ylös Bottom