Dark souls 1 tosiaan on sellain vanha, että quality of life hommia voisi lisäillä. Mutta pelin monesti pelanneena sitten taas en moisia kaipaa. Se on itselle se rakkain ja nostalgisin tekele. Muttei pelinä paras.
Jos pelaa ensin 3:n, niin 1 voi tuntua helpolta tai tönköltä. 2 saa jättää hyvällä omallatunnolla väliin, mutta on sekin hyvä pelata jos innostuu. Paskin kaikista, mutta oli siinä oma hohtonsa
ja sen tarina ei ole ”missään” kytköksissä 1 ja 3 kanssa.
Sekiro on rytmipeli. Siinä on helpompaa se, ettei tarvitse miettiä statseja ja aseita, koska sulla on vaan se sama miekka. Mutta vaikea se oli.
Mä pelasin tässä järjestyksessä Soulsbornet, kun tähän kelkkaan hyppäsin pari vuotta sitte : Sekiro, Dark Souls remastered, Dark Souls 2: the scholar of the first sin, Dark Souls 3 (kaksi kertaa peräkkäin, joista toisella kertaa molemmat dlc:t), Demon’s souls (ps3), Elden ring, Lies of P, Bloodborne (melkeen läpi pelattu).
Tossa järkässä kun pelasi niin siitä kommenttia: Sekiro ei käytännössä valmentanut Soulseja varten yhtään. Mentaalisella tasolla harjoitti haastaviin peleihin. Souls 1 ja 2 (ja Demon’s) ovat sen verran hidastempoisia, että mun piti 3:sta oikeen opetella pelaamaan, kun sen nopeatempoisuus veti mua huolella turpaan
sen jälkeen Demon’s souls tuntui helpolta. Elden Ringin avoin maailma on kyllä hyvä. Bloodbornen kohdalla ja myöhemmissä peleissä vaata tuli kunnolla selkeästi eri vaiheet bosseihin ja niissä oli paljon vaihtelua. Näiden jälkeen Dark souls 1 tuntuu jotenkin todella helpolta peliltä suureksi osaa, vaikka on siinä paikoin edelleen omat haasteensa, mutta se on mulle sellainen comfortgame
