Soulsbornet (ja vastaavat)

max23

Banned
NES-Retro Apprentice
Viestit
851

Maine:

FromSoftin aloittama ilmiö ansaitsee oman ketjunsa. Yhteisiä nimittäjiä mm. hieno maailmanrakennus, epämääräinen tarinankerronta, action rpg -elementtejä (enemmän tai vähemmän) ja mukavasti haastetta.

From Softwaren omia pelejä Demon’s Souls, Dark Souls trilogia, Bloodborne, Sekiro ja joskus tulevaisuudessa Elden Ring. Soulsborneilujen lisäksi löytyy King’s Fieldiä, Armored Corea ja Tenchua, mutta näistä ei itsellä niin ole tuntumaa vaan vasta 2009 PS3:lla julkaistu Demon’s Souls räjäytti potin ja kutakuinkin pilasi muut action rpg -pelit itseltä nostamalla riman poskettoman ylös.

Soulsien tyylisiä pelejä alkoi jossakin vaiheessa ilmestyä enemmänkin, mutta harva niistä pärjää vertailussa Fromin peleihin.

Mitäpä mieltä? Itselle top-10 parhaat pelit ikinä -listalla varmaankin jok’ikinen Soulsborne. Nioh-pelisarja kans kiinnostaa ja otan jossakin vaiheessa peluuseen jahka tulee current gen -versiot kummastakin pelistä.

Ohhhhhh Elden Ring
 
En tykkää näitä pelata yhtään, koska en pidä moderneista pelimekaniikoista, MUTTA arvostan näiden olemassaoloa aivan täysillä.
Jos pelaisin moderneja toimintapelejä, niin pelaisin varmasti näitä.
En siis ole näiden pelien fani, mutta olen näiden pelien IDEOIDEN fani.

Ensisijaisen tärkeää näissä on se, että vaikeustaso on mitä on ja sitä ei voi mistään valikosta säätää alemmaksi missään vaiheessa.
Pelien presentaatio on erittäin tärkeä asia ja näissä peleissä suuri osa viehätyksestä tulee siitä presentaatiosta, jossa pelaajalle ei missään vaiheessa edes menuvalikossa anneta ajatusta tulevien haasteiden helpottamisesta muun kuin pelaamisen ja oppimisen kautta. Se on hyvin tärkeää näissä, että kun pelaaja epäonnistuessaan saattaa palata takaisin alkuruutuun, niin se ruutu ei missään kohtaa tuo pelaajalle vaihtoehtoa muuttaa asioiden kulkua helpompaan suuntaan. Se on mielestäni erittäin nerokas asia pelisuunnittelijoilta ja on yksi suuri syy sille miksi nämä pelit ovat nousseet kulttiklassikoiksi.
 
Ainoastaan Dark Souls tullut pelattua läpitte ja siihenkin sytyin ns. jälkihöökillä. Dark Souls 2:n aloitin PS4:lla heti Dark Soulsin läpäisyn jälkeen, ja se sitten vähän jäi, isolti osin siksi että tuntui hyvin paljon samalta peliltä ja jaksan todella harvoin pelata saman sarjan pelejä putkeen. Sitten tulikin 2016 hommattua peli-PC ja sille sitten Dark Souls 3 Season Passeineen, niin sillä nakuttelin pitkään ja hartaasti (Steamin mukaan oli n. 150h kasassa), aikomuksena oli pelata hitaasti ja eri buildeja testaillen kaikki lisäritkin kerralla läpitte. Pääpelissä jäin lopputaisteluun kun tahkosin Ashes of Ariandelin läpi ja Ringed Cityssä jäin Midiriin kiinni. Pitkän tauon jälkeen palasin pelin pariin vain todetakseni, että tallennus on mennyt sen sileän tien jossain formatoinnin yhteydessä. Hieman korpesi ja sen takia peliin tulikin todella pitkä tauko, kunnes toissakuussa aloitin pelin alusta PS4:lla. Täytyy kattella jos sen joskus vielä läpi nakuttelisi, vähän vain harmittaa kun tuli niin hyvä buildi kyhättyä että PVP:ssäkin pärjäsin vallanmainiosti.

Bloodbornekin jäi johonkin kohtaan, eikä edes varsinaisesti jumiin. Taisi tulla vain jotain mielenkiintoisempaa pelattavaa.

Nyt uusimpana Demon's Souls Remake alkoi hyvällä höökillä, mutta nyt tuli ehdottomasti vaikeustason seinä vastaan, enkä ole jaksanut sitä sen kummemmin yrittää. Ehkä jonain päivänä vielä.

Parastahan nämä Soulsbornet on nettipeleinä, jolloin pääsee jeesaa muita pelaajia ja saa muilta apuja, sekä tietty PVP-invaasioiden tuoma jännitys.
 
DS1 tuli pelattua joskus viitisen vuotta sitten ja tuossa viime vuonna DS3. Parasta noissa oli varmaan se maailma ja yleinen ilmapiiri ja fiilis. Kolmonen tuntui oikeastaan melkein samalta kuin ykkönen ja olisi varmaan ollut parempi peli, jos olisi ollut sama uutuudenviehätys mukana. Kun ensimmäisen kerran pelasi ykköstä, siinä maailmassa oli tiettyä mystiikkaa ja alkuun pelasi suht paskat housussa, mutta kun mekaniikat ja pelin säännöt tajusi, eipä kumpikaan lopulta kovin vaikea peli ollut. Ykkönen tuli pelattua kilpeä käyttäen, mikä tuntui kyllä melkein huijaukselta. Kolmosessa tuli sitten tuosta syystä otettua fast roll + 2-handed -tyyli, mutta peli tuntui kyllä muuten helpommalta. Jossain NG++-vaiheessa tuli vain juostua kaikkien normivihujen ohi ja tapettua pelkät bossit, kun tajusi, että tässähän voi skipata melkein kaiken jos vaan haluaa.

Omasta mielestä noiden vaikeustason on vähän siinä rajoilla, että mennäänkö epäreilun trial & errorin puolelle. Ehkä se kolmonen oli siinä suhteessa parempi ja kuolemat tuntuivat johtuvan enemmän omista virheistä. Olen kuullut vähän päinvastaista Demon's Soulsista, mutta eipä sitä voisikaan pelata, kun ei omista sopivaa konsolia.

Helvetin hyviä pelejä kyllä, omalle kohdalle eniten sen tunnelman, maailman ja toisaalta omaperäisen tyylin takia. Itselle koko sarja on vähän omassa kategoriassaan, enkä oikein osaa verrata noita mihinkään muihin peleihin, mutta eipä mitään vastaavia nykypäivän pelejä tule oikeastaan pelattuakaan. Sekiro tulee varmaan jossain kohtaa hommattua, mutta nuo tuntuvat olevan sellaisia sadan tunnin projekteja, eikä sellainen houkuttele tällä hetkellä.
 
Oon kyllä jokaista Soulsia pelannut, mutta mikään ei ole loppuun asti jaksanut kiinnostaa. Tosin aika usein pelaan tankkimaisesti, niin ehkä vois peli tyylillä kiinnostus olla parempi. Bloodbornen oon pelannut läpi, mutta siinä pelityylikin pitää olla enemmän liikkuva kuin kilpikonna ja maailma kiinnostavampi. Tykkään näissä kun ei pidellä kädestä, paljon salapaikkoja ja tutkittavaa sekä haastava. Sekiroa en oon pelannut, vois joskus pelatakin. Sekiron isoveljestä Niohista tykkäsin ja sitä aika pitkälle pelasin, vois joku kerta taas pelata sen pariin. Ehkä tsekata se kakkonenkin. Jos Soulssien vaikeustaso on ollut kynnys, niin voin suositella pikkuveljeä Lords Of Fallenia, pelannut sen läpi ja ihan hyvä peli. Ei yhtä hyvä kuin Soulsit, mutta helpompi ja siten helpommin lähestyttävä laji-tyyppiin. The Surgesta oon tykännyt kanssa. 2:sta en ole pelannut. Immortal: Unchained pitäis joskus tsekata.
 
2010-luvun tärkeimpiä videopelejä ovat nämä. Ja en ole edes pelannu Dark Soulseja vielä! Pelkästään Bloodborne, Sekiro ja Demon's Souls ovat niin kovia pelejä että tällaisen statementin voi läväyttää.

Kunhan toivun tässä hetken vielä Demon's Souls remakesta niin aloitan Dark Soulsin ensimmäistä kertaa.
 
Arvostan näitä monessa mielessä, mutta taas sitten toisaalta en.

Eivät ole oikein minuakaan varten. En pidä moninpelielementeistä, en semmosista selittämättömistä mysteerimekaniikoista, en välitä hahmonkehityksestä, uudelleensyntyvät vihollsiet on perseestä ja se perustoiminta ainakin Soulseissa on liian yksitoikkoista napin hakkaamista. Ja tallennuspisteet pitää olla ennen loppubossia, ei kelpaa selityksenä mikään "git gud" tai että voit juosta kaiken ohi, ihan turhaa ajanhukkausta se on yhä.

Pidän siitä että viholliset rankaisee, pidän tasosuunnitellusta, pidän synkästä maailmasta. Voisin ottaa nämä ilman rpg-elementtejä ja wannabe-moninpeliä. Ehkä pitäisi kokeilla Sekiro, mutta sen parryihin keskittyvä pelimekaniikka ei taas sitten sytytä.

Dark Souls 3 pelasin alusta loppuun, mutta ei herättänyt mitään suurta innostusta. Ensimmäinen Dark Sould jäi kesken jo Capra Demonin paikkeilla.
 
Kaveri tahkosi aikoinaan Demon's soulsia, oli vielä jenkkiversio kyseessä kun ei muutakaan ollut saatavilla. Sen verran itse kokeilin, kun piti pure bladestonen saamiseksi grindata yhtä vihua, niin muutaman runin juoksin. Empä olisi silloin arvannut minkälaiseen nousukiitoon kyseinen genre vielä nouseekaan.

Omat läpäisyt:

Dark souls
Dark souls 2
Dark souls 3
Lords of the fallen
Surge
Surge 2
Nioh

Nioh oli hermoja raastavan vaikea, vaikka iham paska olen noissa muissakin ollut. Myöskään tehtävien valinta kartalta ei ruokkinut minkäänlaista seikkailufiilistä. Surge oli jees ja kakkososa jopa erittäin jees. Varsinkin oikoreittien aukeneminen oli hauskaa, kun tajusi aina että ai täältäkin kautta pääsee takaisin.

Sekiro pelottaa ja luultavasti en tulisi siinä pärjäämään, mutta ehkä vielä joskus siihenkin sorrun. Nioh 2 tulee jossain vaiheessa hankittua ihan vaan itselleni vittuillakseni. Ykkösen taisin pari kertaa poistaa läpäisyn aikana, kun hermo ei kestänyt sitä jatkuvaa kuolemista.

Dark souls kolmosen toiminta oli omaan makuun liian nopeaa. Ykkösen ja kakkosen utuinen tunnelma maistui paremmin ja taistelussa ehti miettimään mitä tekee. Kolmosen maailma oli jotenkin liian cool ja täynnä fanipalvelua, niin ei ihan samallalailla napannut. Vaikka siis oli silti paljon mieleenpainuvampi kuin peleissä noin keskimäärin. Bloodborne arveluttaa, että pärjääkö siinäkään kun ei voi kilven takana piilotella. Darkkis kolmosen lisäosien bossit oli myös aivan raivostuttavan vaikeita, järkyttävä vaikeuskäyrän nousu orkkispeliin verrattuna ja vielä väärällä tavalla.

Erikoismaininnan ansaitsee soulsbornen todella onnistuneesti 2D-versioksi kääntänyt Salt and sanctuary. Ainakin itse koin samanlaista seikkailun tunnetta ja visuaalinen tyyli sopi armottomaan peliin hyvin.
 
Ja tallennuspisteet pitää olla ennen loppubossia, ei kelpaa selityksenä mikään "git gud" tai että voit juosta kaiken ohi, ihan turhaa ajanhukkausta se on yhä.
Olen pelannut vain DS1 ja DS3, mutta niissä on pääasiassa bonfiret ihan järkevissä paikoissa. Four Kings taisi aiheuttaa eniten vitutusta turhan juoksemisen osalta ykkösessä.
 
Huh! Oliko kovakin grindaus saada kaikki upgradet? Sekiro odottelee vieläkin itsellä uudelleenpeluuta!

En oikein muista tarkkaan että kauanko piti käyttää ihan grindaamiseen. Muistan että pelasin pelin kyllä läpi monen monta kertaa. Mitään oppaita en käyttänyt (paitsi ihan lopussa kun tajusin että platina on lähellä) tai pelannut kovin optimaalisesti.

Kyllä pelin kovin haaste oli se viimeinen bossi. Siinä meni varmaan kaks päivää.
 
Ihan heti heitän että tämän ei ole tarkoitus olla kritisointia vaan ihan vain pohdintaa siitä miten toi genre on lähtenyt liikkeelle, kehittynyt, mikä siinä joskus on vedonnut yms..


Aloin herättyä miettimään että oon pelannut kuitenkin Demon's Soulsin, Dark Soulsin, Dark Souls kakkosen, kokeillut kolmosta ja Bloodbornea yms vaikken edes pidä koko genrestä. Mutta miksi oon kuitenkin siltikin pelannut niitä?

Aina välillä tulee tietynlaisten pelien kanssa näitä aikoja milloin tehdään kaikenlaista kokeellista, johonkin ei ole oikein vielä vakiintunutta kaavaa miten juuri tietynlainen peli hiottais viimeisen päälle tietynlaiseksi. 80-luvun loppupuolella kokeiltiin erilaisia tapoja tehdä toimintaseikkailuja, jotka kehittyi yrityksiks tehdä action-rpg:itä, jotka sitten kehittyi kaikenlaisiks 3D yrityksiks tehdä vastaavanlaista isoa maailmaa, ja siirtää ne 80-luvun ideat osaksi sellaista. Tohon sitten mahtui kaikenlaisia yrityksiä ja kokeiluja, From Softillakin oli sellaista että ne teki vähän kaikenlaista, kokeilivat vähän kaikenlaista olisko tämä sellainen juttu.

Oikeastaan sitten se Demon's Souls oli sellainen missä saivat toteutettua sellaisen 3D pelin viimein ihan kunnolla, mutta kuitenkin niin että siitä on selvästi vielä havaittavissa ikäänkuin ne juuret siitä kaikesta mitä sen tyyppisiin peleihin on kuulunut. Monesti tehty asioita vähän niin että yritystä on kovasti mutta esim tasapainotus tai vaikeusaste on kehittynyt miksi on kehittynyt ikäänkuin vahingossa, ikäänkuin osana sitä kokeellisuutta ja ettei oikein vielä tiedetä ihan täysin mitä tehtäis. Oon miettinyt välillä miksi se Demon's Souls tuntui niin erilaiselta peliltä myöhempiin verrattuna ja miksi nimenomaan siitä piti niin kovasti, ja ehkä se olikin juuri se kokeellisuus ja ylipäätään ne action rpg elementeillä (tai "Active RPG elementeillä" näin 80-lukutyylisemmin sanottuna) terästetyt juuret mitkä siitä teki sellaisen kuin se on.

Jos tohon samaan asiaan painottuen sit vilkaistaan Dark Soulsia, niin ehkäpä motiivina sen pelaamiseen oli nähdä mikä on pysynyt samana, mikä on kehittynyt johonkin uudempaan suuntaan, onko ne muutokset sellaisia mistä pitää, vai sellaisia mistä ei pidä. Yksi mikä Dark Soulsissa omalla kohdalla oli jotenkin luotaantyöntävä oli se miten se oli viimeistelty tietyiltä osin, mutta viimeistelemätön joiltain muilta osin. Tietyt pelimekaaniset jutut oli hiotumpia ja siitä oli tehty vaikeampi vaikeuden vuoksi, kun aiemmassa iso osa vaikeudesta tuli vielä siitä tyypillisestä "ei oikein tiedetä vielä mitä tehtäis tän kanssa".

Dark Souls 2 meni vähän sellaisena "kun on pelattu ekakin niin pelataan tää tokakin", mutta sen kohdalla kiinnostus alkoi laskemaan. Kolmosta ja Bloodbornea ei sitten koskaan tullut pelattua loppuun, tässä kohtaa alkoi käydä selväksi että niistä monen muun pelin kanssa yhtenevistä action-rpg tai toimintapeli action-rpg elementeillä juurista ei ole oikein enää mitään vanhaa jäljellä mutta sen tilalle on tullut jotain ihan uutta. Se uusi on juurikin ne piirteet joiden vuoksi pelit sitten ovat kiinnostavia erilaista peliä etsivälle kuin sellaiselle joka niistä alunperin kiinnostui, ne asiat mihin pelaaja kiinnittää huomion on joko kadonneet tai pysyneet samana ja kehittyneet, riippuen ihan millainen pelaaja kiinnittää huomionsa millaisiin asioihin. Joka tapauksessa ne on kehittyneet eteenpäin ja muuttuneet joksikin muuksi kuin mitä ne alkujaan olivat.

Jännä miten tietynlaisista juurista on sitten kasvanut jokin ihan erilainen ja eri asioihin keskittyvä haara kuin mitä ne ikäänkuin monen pelin kesken jaetut juuret alkujaan olivat, millainen sitten tuo kokonaan ihan uudenlaisen pelityypin, joka palvelee sitten omia fanejaan mitkä odottaa juuri jotain sellaista kuin millaista ne taas tarjoaa.

Kiinnostava nähdä minne ton tyyliset sitten menevät seuraavaksi ja missä kohtaa ne kehittyy taas olemaan jotain muunlaista vaikken enää itse niitä välttämättä tahtoiskaan pelata.
 
Mielenkiintoista pohdintaa Mirskulta!

Vähän itsekin koittanut miettiä näitä pelejä syvemmin kun sen verran lujasti iskeneet omaan pelihermoon. Itse pelannut Fromin soulsbornet julkaisujärjestyksessä, niin jotenkin sitä Demon's Soulsia tulee aina fiilisteltyä jotenkin lievästi isommin kuin ehkä muita. Tuossa Demon's Souls remakea pelatessa vanhat fiilikset nousi melko lujaa pintaan kun edellisestä pelailusta oli jokunen vuosi vierähtänyt, mutta lopulta kyllä itellä sit kuitenkin taisi fiilikset kääntyä niin että esim. Sekiro ja Bloodborne ovat selkeästi viihdyttävimpiä näistä kaikista soulsborneista. Näissä ehkä just ne pienet uudet tuulahdukset ovat tehneet genrestä uudestaan mielekästä. Esim. tällä hetkellä ei ole mitään fiilistä pelata vaikkapa ekaa Dark Soulsia, tai oikeastaan koko trilogiaakaan. Julkaisuaikaan näitä kaikkia tuli tykiteltyä kyllä huolella ja nautin suunnattomasti joka hetkestä.

Äärimmäisen suurella mielenkiinnolla odottelen Elden Ringiä ja sitä, miten se uudistaa soulsborne-käsitettä. Jotenkin hankala edes miettiä pelisuunnittelun osalta, että miten ihmeessä aikovat saada soulsborneilun toimimaan avoimemmassa pelimaailmassa. Sitä odotellessa tuossa olisi 60 fps Sekiro paria bossia vaille läpäistynä, ihan mieletön peli mikä tosin alkoi toimia kunnolla itselle vasta kun lopetti sen pelaamisen niin kuin soulsbornea (mikä oli uskomattoman vaikeaa kun on kuitenkin satoja tunteja takana aikaisempia pelejä).
 
HYPEMYLLÄKKÄ.

Tässä miltei kokonaisuudessaan vuodettu melkoisen perunalaatiunen viteo mitä ilmeisimmin Elden Ringistä. Huhut kertoilee, että kyseessä olisi vuoden vanha tekele ja tästä tulee lähiaikoina finaaliversio kaikkien nähtäville. Oli hommat mikä oli, niin KYLLÄHÄN TÄSSÄ ALKAA HYPEMITTARI VÄRÄHDELLÄ.

Kirjaudu tai rekisteröidy katsoaksesi spoilerin sisällön.
 
Takaisin
Ylös Bottom