12p Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty
10p Metal Gear Solid 3: Snake Eater
Vaikea valinta MGS2:n ja 3:n väliltä, mutta Sons of Liberty oli kuitenkin ~15-vuotiaana paljon formatiivisempi kokemus kuin Snake Eater muutamaa vuotta myöhemmin. Ei varmaan mikään toinen AAA-pelin jatko-osa ole pystynyt - saati edes uskaltanut yrittää - vedättämään fanejaan samalla tavalla kuin MGS2 teki onnistuneesti aikoinaan. 20 vuotta julkaisun jälkeen, pelin tarina ja sen käsittelemät teemat tiedon kulusta digitaalisesssa maailmassa tuntuvat aina vain ajankohtaisemmilta ja tekijöiden pikkutarkka silmä yksityiskohdille hakee yhä vertaistaan. Päälle vielä kaikki pelilliset jipot ja parannukset edeltäjään nähden sekä lähes täydellisesti (näin eurooppalaisittain) 50 framea sekunnissa rullaava ruudunpäivitys, niin olihan tämä aivan hemmetin vaikuttava peli ilmestyessään. Ja on edelleen. Pelisarja olisi hyvin voinut loppua tähän osaan.
Snake Eater sen sijaan on pelillisesti paljon viihdyttävämpi ja uudelleenpelattavampi kokonaisuus, vaikka ei nyt tosiaan ilmestyessään säväyttänyt ihan samalla tavalla. Kuitenkin sarjan paras hahmokaarti, välianimaatiot, bossitaistelut ja hauskimmat codec-läpät. Pelisarjan olisi ehdottomasti pitänyt loppua tähän osaan.
08p Valkyrie Profile 2: Silmeria
Alkuperäinen Valkyrie Profile on yksi kautta aikain suosikkipeleistäni ja sen minkä jatko-osa häviää edeltäjälleen tarinarakenteessa ja pelin kulussa, ottaa se takaisin mekaanisissa parannuksissa. Taistelusysteemi yhdistää erittäin toimivalla tavalla ensimmäisen pelin tappelupelivaikutteiset kombomätkinnät taistelutantereisiin, joissa joutuu miettimään omaa liikkumista ja etäisyyksiä vihollisiin, tuoden siihen vähän taktiikkarolipelien tuntua. Ilahduttavasti peli myös osaa palkita himogrindaajat ruhtinaallisesti, vaikka ei sitä sinänsä edellytäkään.
07p Onimusha 2: Samurai's Destiny
Alkuperäinen Onimusha Warlords oli muistaakseni ensimmäinen pelini PS2-laitehankinnan yhteydessä, ja se on edelleen varsin mainio ja pelaamisen arvoinen tekele, vaikka parin, kolmen tunnin kestoltaan tuntuukin enemmän demolta kuin kokonaiselta peliltä (myöhemmin julkaistu laajennettu Xbox-versio onkin ehdottomasti parempi.) Onimusha 2 hylkää edeltäjänsä tyylikkään kauhutunnelman lähes kokonaan, mutta on paljon laajempi ja pelillisesti sulavampi kokonaisuus. Seikkailulla on lähtökohtaisesti edeltäjää enemmän pituutta, ja pelattavien sivuhahmojen ja pienten tarinahaarojen ansiosta uudelleenpeluuarvokin on huomattava. Todella sääli, ettei Capcom tyhmyyksissään remasteroinut tätä samaan pakettiin ensimmäisen osan kanssa pari vuotta sitten, eikä sitä kaiketi huonojen myyntien vuoksi saada enää erillisenäkään julkaisuna.
06p Shadow Hearts
Vaikka jatko-osaa pidetään yleisesti sarjan parhaana pelinä, oli ensimmäinen Shadow Hearts (sekä sen PSX-edeltäjä Koudelka) enemmän omaan makuun. Huolimatta siitä, että sarja menee edetessään jatkuvasti höpsömpään suuntaan, on Shadow Hearts japanilaisroolipeliksi vielä virkistävän synkkäsävyinen ja omaleimainen tunnelmaltaan. Taistelusysteemi on nykymittapuulla aika kömpelö ja hidas, mutta vaihtoehtohistoriaan ensimmäisen maailmansodan kynnykselle sijoittuva tarina ja mainiot hahmot kantavat peliä hyvin kankeudesta huolimatta. Yoshitaka Hirotan soundtrack on aliarvostettu mestariteos.
05p Final Fantasy XII
Suosikki-Final Fantasyni vaihtaen paikkaa VI:n ja IX:n kanssa lähinnä päivästä riippuen. Vaikka mestari Yasumi Matsunon lähtö pelin ruorista kesken kehityksen näkyy etenkin tarinassa valitettavan selvästi, on FFXII silti pelimekaniikan, visuaalisen designin, soundtrackin ja lokalisoinnin puolesta vanhalle FF Tactics/Vagrant Story -fanaatikolle helposti sarjan parhaimmistoa.
04p Contra: Shattered Soldier
Raudanlujaa ja haastavaa tykitystä kannesta kanteen, mitäpä tästä paljoa muuta voi sanoa. En ole sinänsä suuri Contra-fani ja ehkä juuri sen vuoksi pidänkin Shattered Soldierin toisenlaisesta lähestymistavasta sarjan aiempiin peleihin nähden; kaikki aseet on jatkuvasti käytettävissä ja pelin eri haasteet ja bossit on sen mukaisesti suunniteltu niiden optimaaliseen hyödyntämiseen. En ole varma olenko päässyt peliä koskaan edes läpi asti, mutta sen pariin tulee yhä palattua aina silloin tällöin. Akira Yamaokan ja Sota Fujimorin timanttinen soundtrack on myöskin kestokulutuksessa edelleen.
03p Romancing SaGa: Minstrel Song
Erinomainen remake Super Famicomin alkuperäisestä Romancing SaGasTa, jossa sarjan ominaispiirteisiin kuuluvat epälineaarinen tarinarakenne ja pelaajalta tarkoituksella piiloon jätetyt mekaniikat on onnistuttu jalostamaan äärimmäisen nautittavaksi kokonaisuudeksi vähän kasuaalimmallekin fanille. Pelin maailma on alusta asti avoin ja sen tutkiminen tuntuu palkitsevalta, sillä minkään suuremman pääjuonen sijaan peli etenee pienempien ja alkuun irallisilta tuntuvien sivutarinoiden kautta, jotka kuitenkin johtavat useasti suurempiin tapahtumiin. Erityisesti ensimmäisellä pelikerralla pelin maailma tuntuu isommalta ja eloisammalta kuin se ehkä oikeasti onkaan, koska "aika" kuluu ja tapahtumat etenevät näennäisesti pelaajan toimista riippumatta. Välillä saa jäädä nuolemaan näppejään, kun joku muu onkin jo ehtinyt viemään sen temppeliin kätketyn aarteen jota tulit hakemaan, välillä taas satunnainen laivamatka keskeytyy vampyyrimuumioiden hyökkäykseen. Vuoropohjainen taistelusysteemi on myös äärimmäisen näpsäkkä ja hahmojaan saa kehittää vapaasti mielensä mukaan.
02p Drakengard
Drakengard ei ole oikeastaan millään mittapuulla erityisen hyvä peli, mutta sen kyllä muistaa pelanneensa. Tarina on niin karu ja koruton dekonstruktio tyypillisistä JRPG/fantasia- ja videopelitroopeista yleisesti, että pelin umpipaskaa kamerasysteemiä ja suunnilleen kahden metrin päähän yltävää piirtoetäisyyttä sietää ihan vain nähdäkseen mitä hulluuksia peli seuraavaksi saattaa silmien eteen. Päähahmolla on vain ja ainoastaan murha mielessä, eikä ole suuremmin merkitystä osuuko sen kohteeksi vihollisarmeijaan pakkovärvätyt lapsilaumat tai orjiksi alistetut epäihmiset. Matkalle mukaan lähtee muun muassa pedofiilipappi ja lapsia syövä haltianeito (peli vihaa lapsia, joten se on hyvin samaistuttava.) Pelin viisi loppuratkaisua on jokainen toinen toistaan enenevissä määrin lohduttomampia ja hullunkurisempia, ja viimeiseen lopetukseen vaaditusta mittavasta asegrindistä palkitaan ehkä pelihistorian parhaalla loppubossitrollauksella.
01p GTA III
Oma kiinnostus tähän sarjaan lopahti täysin jo Vicen Cityn myötä, enkä ole niitä enää sen koommin pelannut. Kolmonenkaan tuskin on kestänyt aikaa kauhean hyvin, mutta olihan se ilmestyessään ihan uskomaton kokemus, joten saakoon nyt edes viimeisen sijan listalta.
Aika Square/RPG-painotteista taisi omat pelailut PS2-aikana olla ja listalta jäi täpärästi pois ainakin alkuperäinen Kingdom Hearts ja Dragon Quest: The Journey of the Cursed King. Samaten ainakin Jak 2 ja 3, Castlevania: Lament of Innocence, Neo Contra ja Gungrave olivat omassa suosiossa aikoinaan. Hyllyssä myöskin odottaa yhä pelaamistaan mm. Ace Combatit, GrimGrimoire, Maximot, Xenosagat ja ja ties mitä muita.
