Totuus on, että vaikka kuvittelin pystyväni pitämään hermoni kasassa tuon sodan suhteen ja vihan/inhon tunteeni hallinnassa, niin tällaisina hetkinä kun on muista syistä alentunut sietokyky huonon nukkumisen ja paskan olotilan takia tai jonkun muun syyn takia, niin nuo venäläisten touhut menee lujaa nahan alle ja olen ollut toisinaan aika rauhaton ja vittuuntunut. Voin myös rehellisesti myöntää pelkääväni tätä tilannetta, en itseni vuoksi, mutta olen huolissani erityisesti lapsistani. Muutaman kerran kun oon nähnyt kuvia tai videoita kuolleista lapsista, oon ihan rehellisesti meinannut alkaa itkemään. Tämä on minulle todella harvinaista, ei mua yleensä itketä oikeastaan mikään. Joskus kuukausi sitten saatoin vielä suuttua tai turhautua jos jossain toitotettiin ettei pitäs lukea liikaa jotain uutisia, enkä mä silloin niin kokenutkaan. Mutta nyt koen. Ne asiat joita Ukrainassa on tapahtunut menee jotenkin niin yli mun oikeustajun, etten tiedä miten länsimaalaisena oikeustieteilijänä niistä ajatella. Tuntuu kuin olisin osittain hukassa, tietyllä tapaa ajatukset ja tunteet jopa pelottaa mitä nousee pintaan. Sitten tää tulee vielä jollain vitun omituisella henkilökohtaiselta tuntuvalla tasolla silmille, koska oon selvittänyt hyvin tarkkaan oman Karjalan sukuhaarani vaiheita ja kohtaloita, aivan kuin joutuisin yhtäkkiä käsittelemään asioita jollaisten en varmaankaan ymmärtänyt käsittelyä vaativankaan. Mutta ilmeisesti olin väärässä.
Olen vain ihminen, en tarkoita kenellekään pahaa. Pahoittelut kaikille typerästä käytöksestäni. Pyrin parempaan jatkossa.