Paper Mario -sarja

Paper Mario on Nintendon pelisarja pahvisen putkimiehen seikkailuista kartongista askarrellussa maailmassa. Roolipelisarjan on kehittänyt Intelligent Systems (Advance Wars, Fire Emblem). Tai no, nykyään kyseessä on ehkä ennemmin seikkailupeli roolipelielementeillä. En minä tiedä. Paper Mario on jatkoa SNES:n Super Mario RPG:lle, kun taas Mario & Luigi -sarja edustaa Marion roolipelejä käsikonsoleilla.

---

Sarjan pelit lyhyesti:

Paper Mario (N64)

Sarjan ensimmäisessä pelissä vanha kunnon Bowser käyttää tähtien voimaa tullakseen voittamattomaksi. Marion tehtävä on käydä pelastamassa ympäri maailmaa vangitut tähdet ja kukistaa ilkeä kilpparikunkku. Tarinan vahvuus piilee sen yksittäisissä episodeissa, luonteessa ja huumorissa, ei niinkään juonessa tai teemoissa. Persoonallisen seikkailun käänteet vievät Marion lelulaatikon syövereihin ja kukkaiskedolle. Murhamysteerikin jää Marion ratkaistavaksi. Matkan varrella Marion tiimiin liittyy liuta tuttuja kelmejä Goombasta Lakituun. Apureista on apua paitsi taisteluissa, myös kartalla ongelmanratkaisussa.

Paper Mario on tarkoitettu porttihuumeeksi lapsille roolipelien saloihin. Peli on tarkoituksella yksinkertainen pelata, mutta samalla suoraviivainen pelattavuus tekee siitä myös esikuviaan paremman kokemuksen. Satunnaisia taisteluita ei ole, vaan vastustajat haastetaan kartalla. Perushyökkäyksiä Mariolla on kaksi: kaikille tuttu hyppy, sekä Donkey Kongista käteen jäänyt vasara. Hyppy ei toimi piikikkäisiin hirviöihin, ja vasara osuu ainoastaan rivin ensimmäiseen viholliseen. Vuorojärjestys vaikuttaa samalla taistelumuodostelmaan, mikä tekee niistä piilotetun taktisia. Hyökkäysten tehoon voi myös vaikuttaa yksinkertaisilla minipeleillä, mikä lisää pelaajan osallisuutta taisteluun. Tykkään erityisesti taistelumatematiikan yksinkertaistamisesta. Hyökkäykset tekevät pelin alussa 1-2 vahinkoa ja lopussa isketään kutosella. Numeroiden inflaatiota ei kummemmin siis ole, jolloin taistelut pysyvät aina taktisina ja mielekkäinä. Samalla pelaajan on helppo itse laskea, millaisella liikkeellä vihollisen saa hengiltä. Kokemuspisteillä nostetaan Marion resursseja, mutta kaverien level-upit on piilotettu salareina ympäri maailmaa.


Paper Mario: The Thousand-Year Door (NGC)

Sarjan toinen osa jatkaa hyvin orjallisesti ensimmäisen osan rakennetta - mutta tällä kertaa kaikki on paremmin. Marion paperisuus ei ole enää vain visuaalinen kikka, vaan pelin aikana Mario oppii taittelemaan itsensä vaikkapa lennokiksi tai paperiveneeksi. Taisteluissa on entistä enemmän syvyyttä, ja optimaalinen suoritus palkitaan yleisön hurrauksen kerryttäessä mittaria tuleviin superhyökkäyksiin. Yleisö saattaa myös heittää Marioa esineillä tai aseilla, joihin pitää reagoida nopeilla näppäinkomennoilla. Oikealla väistöajoituksella vihollisten hyökkäykset voi nyt kumota täysin ja iskeä itse perään.

Paper Mario on aina tunnettu siitä, miten hyvin se ottaa Super Marion maailman, hahmot ja mekaniikat omakseen, ja istuttaa ne saumattomasti roolipelin muottiin. TTYD vie konseptin entistä pidemmälle. Se ei tyydy kertaamaan vanhaa, vaan asettaa tutut hahmot uusiin ympäristöihin, ja jalostaa niitä entistä pidemmälle. On ilo nähdä Mario Sunshinen Piantoista koostuvan mafiaperheen pyörittämässä kasinoa. Myös täysin uusia hahmoja on paljon, mutta kaikki osuvat saumattomasti yhteen sienimiesten kanssa. TTYD on ikimuistoinen seikkailu, jonka aikana yllättyy jatkuvasti uudelleen. Lohikäärmeen terrorisoiman fantasiakylän jälkeen seikkailu vie pelaajan mustavalkoiseen metsään paimentamaan Pikminejä, ja sieltä showpainin maailmaan. Neljännessä luvussa ilkeä kumitus on muuttanut kylän asukkaat on sioiksi. Marion suunnatessa kummituksen linnaan tulevat juonenkäänteet nostivat tunteet pintaan ja saivat miettimään uudelleen suhdettani Super Marioon. Pääjuonen kappaleiden välissä päästään pelaamaan tasohyppelyä Bowserilla, sekä seikkaillaan prinsessan kanssa tekoälyn hallitsemassa vihollisten tukikohdassa. Nämä osuudet rytmittävät seikkailua ja tuovat eloa pelin maailmaan.

Pelistä tuli ilmestyessään välitön kulttiklassikko. Arvosteli TTYD:in sitten roolipelinä, mariopelinä, tai videopelinä ylipäätään, on yksi asia varma: kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista. Jos jotain pahaa pitää pelistä sanoa niin se on turhankin helppo (erityisesti lukuisten uudelleenpeluukertojen jälkeen). Pelissä joutuu myös sahaamaan samoja alueita uudelleen ja uudelleen, mikä käy erityisesti parissa kohtaa peliä sietämättömäksi.


Super Paper Mario (Wii)

Wiin Paper Marioa markkinoitiin kaksiulotteisena tasohyppelynä - ja sellaiseenhan Super Mario onkin omiaan! Pelin kenttäsuunnittelu ja kontrollit ovat kuitenkin siihen tarkoitukseen aivan surkeat. Ei tästä oikein ota selvää mitä peli yrittää olla, sillä erilaiset genret ja mekaniikat sekoittuvat keskenään koko ajan. Eikä mikään toimi erityisen hyvin. Pelissä Mario pystyy liikkumaan ulottuvuuksien välillä kääntämällä kameran kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi. Tätä kikkaa käytetään paljon hyväksi seikkailun aikana.

Jotkut puolustavat peliä sen omalaatuisen tarinansa vuoksi, mutta sen ei pitäisi olla tekosyy heikolle pelattavuudelle. Tällä kertaa Bowser ja Peach päätyvät naimisiin, mikä ajaa maailmankaikkeuden tuhon partaalle. Huumoria pelistä ei ainakaan puutu. Mieleeni jäi erityisesti kun huoneeseensa lukkiutunut animenörtti selitti päätä pahkaa waifufantasioistaan. Kokonaisuudessaan uudet hahmot ja synkempi animetunnelma menevät jo liian pitkälle, eikä peli tunnu enää Mariolta.


Paper Mario: Sticker Star (3DS)

3DS:n Paper Marion ennakkokuvat lupailivat paluuta sarjan juurille - ruutukaappauksissa nähtiin mm. Chain Chomp Marion apurina. Lopulta kumppanit saivat kuitenkin kyytiä pelin keskityttyä enemmän uuteen tarra-mekaniikkaan. Marion hyökkäykset ovat kertakäyttöisiä tarroja, joita on kylvetty ympäri maailmaa enemmän kuin läppärin kanteen pystyy liimaamaan. Kokemuspisteet on heivattu myös pelistä pois. Se on tavallaan hyvä asia, mutta yhdessä tuhoutuvien aseiden kanssa taisteluissa lopulta menettää enemmän kuin ansaitsee. Pelin suurin ongelma onkin se, että se ei toimi.

Tarratähti on saanut laajaa kritiikkiä ottamastaan suunnasta, mutta itse pelinä se on lopulta melko harmiton - joskaan ei varsinaisesti hyvä - tapaus. Kun roolipelielementtien ja ilmeettömän tarinan katsoo läpi sormien, on kyseessä ihan kohtuullinen seikkailu mielekkäillä ympäristöillä ja pikkukivalla ongelmanratkonnalla.



Paper Mario: Colour Splash (WiiU)

Skippasin WiiU:n ja samoin kävi myös Colour Spashille. Kuulopuheiden mukaan kyseessä on melko suora Sticker Starin seuraaja, joskin selkeästi paranneltuna. Heikoista peleistä huolimatta Paper Mario ansaitsee pisteet kekseliäisyydestä, mutta minkä ihmeen takia näille hutilaukauksille pitää luoda jatkoa?



Paper Mario: The Origami King (Switch)

Viime vuonna Switchille julkaistussa Paper Mariossa origamiarmeija hyökkää Sienivaltakuntaan. Origami King jatkaa löyhästi kahden aiemman pelin linjaa, mutta myös ensimmäisistä peleistä on otettu aineksia. Taistelusysteemi on jälleen kerran keksitty uudelleen - viholliset ilmestyvät ympyrän muotoisen taisteluareenan paneeleille. Mario voi liikuttaa paneeleita muodostaakseen vihollisista edullisen muodostelman hyökkäystä varten. Kirjoitan tästä myöhemmin enemmän.

Yksi lempivideopelisarjoistani!

Paper Marion hankin lapsena Nintendo 64:lle ja ihastuin siihen ikihyvikseni. En tuolloin vielä oikein hallinnut englantia, joten Nintendo Hotlinen sähköpostipalvelu oli ahkerassa käytössä. Siellä joku salskea klubineuvoja selvästi käänsi jostakin läpipeluuoppasta minulle lauseita suomeksi. Harmi että kyseessä on joku jo lakkautettu mailiosoitteeni, niin ei pääse nostalgiapärinöissä penkomaan niitä keskusteluja.

The Thousand-Year Door on löytynyt itseltäni hyllystä jo vuosikausia, mutta en ole koskaan edes aloittanut sen peluuta. Tiedän että moni peliä rakastava olisi tällaisesta tilanteesta kateellinen. Säästelen tätä peliä johonkin vähän rauhallisempaan elämäntilanteeseen.

Super Paper Marion pelasin heti julkaisussa läpi, mutta ei se ollut aikaisempaan tyyliin verrattuna oikein toimiva konsepti. Liikaa dialogia tasohyppelypeliksi.

Sticker Star oli ensimmäinen pelaamani 3DS-peli ja tykkäsin siitä kyllä kovasti silloin aikanaan. En tiedä miten hyvin toimisi nykyään.

Color Splash ja The Origami King ovat vielä pelaamatta, ei mulla nykyään riitä aika mihinkään RPG-peleihin.

Myös nuo muut Mario-RPG:t ovat erittäin lähellä sydäntäni. Legend of the Seven Stars on aivan tajuttoman kova tekele, mutta samaan aikaan nykypelaajalle melko haastava. Läpäisy jäi ihan loppumetreille aikoinaan. Myös kaikki Mario & Lugi -sarjan pelit löytyvät hyllystä, suurin osa läpipelattuina. Harmi että AlphaDream meni konkurssiin, olikohan M&L-sarjan taru sitten siinä?

Zilverfang sanoi:

Myös nuo muut Mario-RPG:t ovat erittäin lähellä sydäntäni. Legend of the Seven Stars on aivan tajuttoman kova tekele, mutta samaan aikaan nykypelaajalle melko haastava. Läpäisy jäi ihan loppumetreille aikoinaan. Myös kaikki Mario & Lugi -sarjan pelit löytyvät hyllystä, suurin osa läpipelattuina. Harmi että AlphaDream meni konkurssiin, olikohan M&L-sarjan taru sitten siinä?

Klikkaa laajentaaksesi...

Paper Marion identiteettisekoilua on perusteltu osaltaan sillä, että Marjoluigi on tarpeeksi ropea ja paras nintsikka. Ehkä AlphaDreamin kupsahtamisen jälkeen saataisiin Paper Mario taas alkuperäisille urilleen? Jokaista M&L -peliä on tullut pelattua. Laatu on korkea, mutta pelisarja toistaa itseään todella pahasti. Sinänsä hyvä paikka lopettaa supetähtösten saaga. Super Mario RPG toimii myös, mutta lukuisten jatko-osien jälkeen se tuntui aika vaisulta.

Origami Kingin läpipeluu kesti minulla "vain" alle 30h, eli ei ole mikään mahdoton aikasyöppö. TTYD taas vie kaikessa eeppisyydessään ja kertailussaan n. 50h.

Tingle sanoi:

Ehkä AlphaDreamin kupsahtamisen jälkeen saataisiin Paper Mario taas alkuperäisille urilleen?

Klikkaa laajentaaksesi...

Tätä ei todennäköisesti tule kovin äkkiä tapahtumaan. Luin jostakin, että Nintendon nykylinjauksen mukaan tutuista hahmoista ei enää saa tehdä "massasta poikkeavia yksilöitä", eli sidekick ei voi enää olla lippispäinen Goomba tai merimieheksi pukeutunut Bob-Omb. Siksi näihin uudempiin peleihin on kehitelty jotain täysin uusia hahmoja tai rotuja, mikä ei oikein herätä tunteita suuntaan tai toiseen. Tylsän neutraaleja hahmoja. Alkuperäisten vetovoima oli juurikin noissa vähän normaalista poikkeavissa, mutta tunnistettavissa hahmoissa.

Origami Kingissä ovat Marion taistelukumppanit MELKEIN tehneet paluun, eikä hyppy takasin roolipelimekaniikkoihin olisi suuri. Uniikkien nimien ja vaatteiden puutekaan eivät ole sivuhahmoja kaatava ongelma.

TTYD on kyl kunnon 10/5 GOAT, ykkösen muistan vähän turhan hitaaksi mut sitä pelasinki aikoinaan Wiillä PALLina, pitäis saada aikaseksi pelata toi jenkkiversio

Superikin ihan jees, tosin ehkä arvostin sitä tarinaa enemmän koska samalla olin testannu Sticker Staria joka [REDACTED] ainii good vibes.

Jossain topicista jo höpötin, että Wii U:n Color Splash oli ensikosketukseni Paper Marioihin ja toistaiseksi ainoa Paper Mario, mitä olen pelannut.

Ja siitä pelistä on jäänyt hyvin ristiriitaiset fiilikset. Kenttäsuunnittelu, maailma ja pelin tunnelma on helvetin hyvää. Ja se paikkojen maalailu on ihan kivaa hommaa.

Mutta sitten taistelut ovat sellaista pakkopullaa, että jossain vaiheessa pyrit vaan välttelemään niitä. Etenkin pomotaistelut ovat tympiviä, kun niissä on tasan tarkkaan yksi tapa, miten voit läpäistä ne. Jos et satu omaamaan niitä kortteja, mitä pomotaistelu vaatii, se on ihan turhaa yrittää, koska ne on mahdottomia voittaa. Ja sitten kun älyät, mitkä kortit sulla pitää olla ja missä tietyssä järjestyksessä käyttää, niin ne onkin ihan helppoja.

Iso sääli, että noin oleellinen osa peliä on melko kehnosti toteutettua. Mutta siitä huolimatta viihdyin pelin parissa ja varovaisen suosituksen voisin antaakin.

Thousand Year Doorin pelailin joskus Gamecubella ja se oli ihan jees, tosin alkoi vähän puuduttaa loppua kohti, tai siis maistua paperilta.

Muita osia en ainakaan äkkiseltään muista sarjasta omistavani, ei sillä etteikö vois hommata ja aina nää on kiiinnostanu kuitenkin jonkun verran.

The Thousand Year Door oli ensikosketus sarjaan ja voi pojat kun on munankova peli kyllä! Tästä on kyllä erityisen hyviä muistoja kuten esim. jo mainitut Pianta-mafiahemmot, Merikapteeni-Bob-omb ja RÄÄSSSLINKI-meiningit!

Sittemmin läpi asti pelattuna Super Paper Mario ja Origami King. Sticker Staria aloittelin joskus aikanaan, mutta taistelumekaniikka vitutti niin paljon, että taisin about tunnin jälkeen jättää kesken ja hyllyyn, jossa peli edelleen on HÄPEÄMÄSSÄ.

Super Paper Mario oli kyllä pettymys edellisen mestariteoksen jälkeen. Pelikerrasta nyt sen verran aikaa, että en kyllä muista oikein mistä pettymys johtui, mutta tuntui, että TTYD:n jälkeen kaikki oli vaan jotenkin huonommin.

Origami King tässä viimeisimpänä pelattuna ja kuten aiemmin ketjussa jo todettu: jälleen kerran on taistelumekaniikat pantu uuteen uskoon ja jälleen kerran jodlaria vituttaa kun pientä oravaa (no ei oikeasti, mutta ärsytti kyllä). Sen verta tuoreessa muistissa on tämä peli, että voi ihan kokeilemisen arvoiseksi kehua. Taistelumekaniikkoja lukuunottamatta jopa oikeasti ihan hyvä ja hauska peli!

Orkkis-Paper Mario olis Wii U:n syövereissä Wii-porttauksena joka pitäisi kyllä joku kaunis päivä ottaa ns. haltuun. Näille jos tekisivät saman bundlekäsittelyn Switchille kun 3D Marioille, alkaisin varmaan samantien vääntämään orkkista!

Paper Mariota odotin silloin kuin kuuta nousevaa, koska Mario RPG oli ja on paras peli minun kirjoissani. Enkä pettynyt. TTYD oli sekin loistava. Super Paper Marion jälkeen olin hämmentynyt, Sticker Staria kokeiltuani vihainen. Color Splashissa viha muuttui masennukseksi ja Origami Kingiä en aio ainakaan uutena ostaa.

Hot-take: Color Splash oli parempi peli, kuin Super Paper Mario.

Vähän säälittää tämä pelisarja. Kaks ekaa oli oikein mainioita, mutta TTYD jälkeen kaikissa on joku merkittävä vika, ettei niitä jaksa pelata. Yleensä se on juurikin se taistelusysteemi. Kaikki ovat jääneet kesken (Sticker Staria en aio edes kokeilla).

Origami Kingistä oon kuunnellu OST:tä ja ihan sen takia kiinnostaisi kokeilla, mutta tiedän jo etukäteen, etten jaksaisi tätä ~10h pitempään pelata.

Thousand Year Doorin omistan, oon pelannut läpi ja siitä tykkään. Muita en ole jaksanut alkua pidemmälle.

Kyllä se eka on yhtä hyvä kuin TTYD.

En ole läpäissyt kuin TTYD:n ja Super Paper Mario jäi aikoinaan kesken, koska Wii. Sticker Star ollut avaamattomana vuosikausia hyllyssä, eikä Color Splashia koskaan sattunut eteen fiksulla hinnalla. Nyt Origami Kingin myötä olisi kiva palata sarjan pariin, mutta siitäkin tullut vähän sekalaista kommenttia. OG Paper Mario olisi myös tietty kiva joskus kokea, jos ei maksaisi niin turkasen paljon.

Tammikuussa jäi viestin kirjoittaminen kesken, joten koitan nyt viimeistellä sen.




Paper Mario: The Origami Kingin hidas alku ei tempaa mukaansa. Epäkiinnostavaa dialogia on paljon ja lataustaukoja kaikkialla. Mikrohaasteet toistavat itseään nopeasti: koko ajan pitää olla heittelemässä konfetteja, jättigoombaa pitää hakata selkään viidesti ja Toadit pitää nuijia edustuskuntoon. Äääh.

Nopeasti meno kuitenkin paranee, kun pelin rytmitys parane ja kiinnostavia kulisseja tarjotaan. Jo toisessa kappaleessa päädymme kuvankauniiseen kirsikankukkasyksyyn. Matka jatkuu autiomaalla, jossa on paljon tutkittavaa. Avoimessa maastossa eivät välimatkat kestä pitkään moottoroidun kengän kyydissä. Neljännessä kappaleessa tutkitaan saaristoa veneellä. Sen rytmitys toimisi paremmin, jos tarina ja luolastot oltaisiin ripoteltu paremmin eri saarille. Hahmot eivät ole erityisen yksilöllisiä, mutta sitä käytetään myös tarinan tehokeinona. Seikkailu on viihdyttävä ja paikoin tunteikaskin.

Taistelussa viholliset ilmestyvät neljälle sisäkkäiselle kiekolle. Kiekkoja on tarkoitus kiertää myötä- tai vastapäivään, tai työntää rivejä sisään tai ulos säteen suuntaisesti. Tarkoitus on saada viholliset joko neljän riveihin pomppuhyökkäystä varten, tai 2x2 neliöiksi vasaratujautukselle. Melko harmiton puzzleilu jaksaa yksinkertaisuudestaan huolimatta viihdyttää koko pelin keston. Kutkuttavasti Marion apurit ovat MELKEIN läsnä taistelussa, mutta valitettavasti kaverit tarjoavat vain satunnaista apua, johon ei pääse itse vaikuttamaan. Taistelun lisäksi myös kentät tarjoavat uniikkeja pulmia ja keräilyrihkamaa haettavaksi. Lopulta jokaisen Toadin nappaaminen olikin pelin kohokohta.

Erityisesti on mainittava pelin ääniraita. Paper Marioissa on yleisesti hyvät sävelet, mutta usein parhaat veisut ovat klasikkomarioiden uudelleensovituksia. Origamikunkku sen sijaan päräyttää täysin omilla soinnuillaan, ettei meinaa uskoakaan. Repsakkaan reipas taistelutunnari sisältää mariomeiningin kera seksijatsin. Noh, kyseessä ei olekaan pelin ainoa taistelubiisi, vaan niitä onkin pelissä ihan jokaiselle alueensa omansa.




Mikään klassikkotapaus ei Origami King ole, mutta ensimmäistä kertaa sitten Gamecuben on Paper Mario taas rehellisesti hyvä peli. Se jos mikä laittaa naaman messingille.