Kuten jo kertaalleen olen maininnutkin, Mega Drive meni itseltäni kokonaan ohi nuorempana, joten TOP 10 listan kokoaminen olikin hieman hankalampi homma. En ole kovin montaa MD:n peliä pelannut tätä ennen ja vielä vähemmän niistä läpi. Konsoli on kuitenkin sen verran kiehtova laitos ihan jo musiikkien puolesta, joten ihan mielellään sitä teki tutkimustyötä ja yritti saada sen kymmenen peliä raavittua kasaan. Listalla olevat pelit koostuvatkin aika pitkälti periaatteesta: "Tää oli hyvä kun testasin. Kyllä tän vois jollekki listalle laittaa."
Pisteet:
12p: Phantasy Star IV: The End of the Millenium
10p: Sonic CD
08p: Wanderers from Ys
07p: Streets of Rage 2
06p: Mega Turrican
05p: Elemental Master
04p: Thunder Force IV
03p: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
02p: Addams Family
01p: Golden Axe III
Kommentit/perustelut:
#10: Golden Axe III
- Kun pelejä kerran asetellaan parhausjärjestykseen, niin jonkunhan se pitää listan pohjimmaisena olla. Arpa osuikin nyt Golden Axe kolmosen kohdalle. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut aiemmista osista, mutta on tämä kolmonen silti paras Golden Axe. Pelissä on hyvät musat ja vapaasti valittavat reitit ovat mukava lisä mätkintään. Valitettavasti tämäkin kärsii edeltäjiensä tavoin tönköistä kontrolleista. Välillä tuntuu, että pelaaja taistelee vihollisten sijasta kontrolleja vastaan ja varsinkin erikoisliikkeiden tekeminen on todella hankalaa kummallisten ajoitusten takia, joista en päässyt perille. Sääli, sillä kunnollisilla kontrolleilla peli voisi olla paremmallakin sijoituksella.
#09: Addams Family
- Kolkko räpellys Amigalle olevaan versioon verrattuna. Musiikit kuulostavat karmeilta ja ääniefektit ovat suorastaan ärsyttävän vinkuvia, mistä syystä peli ei todellakaan ansaitse ensimmäistä sijaa, vaikka Addams Family on eräitä kestosuosikkejani Amigalla. Peli nyt kuitenkin on täsmälleen sama, vain hieman paremmilla grafiikoilla (lähinnä taustat), joten sen voi helposti laittaa listalle. Kumma kyllä, tämä versio tuntui paljon vaikeammalta kuin Amigalla.
#08: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
- Ränttäntänttäntänttä!! Turhan paljon pitkitetty viimeinen kenttä poisluettuna pelistä ei juuri ole pahaa sanottavaa ja sitä jaksaa tahkota tulisten musiikkien ja loputtomien continueiden ansiosta.
#07: Thunder Force IV
- Nätti, hauska, vaikea, tulinen. Todella näyttävä horizontal shooter, joka on kyllä aivan liian vaikea itselleni, jopa Easylla pelattuna, koska pelissä on rajalliset continuet. Kärsii myös hieman siitä, ettei aina ole selvää, mihin kohtaan bosseja pitäisi ampua tai tekevätkö ammukset edes vahinkoa. Kaikesta huolimatta selvä valinta listalle.
#06: Elemental Master
- Mega Drivella tuntuu olevan paljon Shootereita, eli Shmuppeja, eli Shoot 'em Up:eja. Tunnusomaisestihan näissä yleensä lennellään avaruusaluksella pommittamassa jos jonkin sortin vihollisalusta tai alienia tulisen musiikin säestämänä. Elemental Master erottuu kuitenkin joukosta edukseen hylkäämällä avaruuslentelyn kokonaan. Pelissä ei edes lennetä, vaan ohjattava hahmo on melkoista haipakkaa paineleva velho fantasiamaisemissa. Peli kuitenkin käyttäytyy pääosin muiden shootereiden tavoin, joskin sillä erolla, että Elemental Masterissa toisesta napista ammutaan eteenpäin kohti ruudun yläreunaa ja toisesta taaksepäin, eli ruudun alareunaan. Toki tässäkin saa aseistukseksi moneen suuntaan ampuvia palleroita ja säteitä, mutta pääasiallisesti suunta on aina joko eteen tai taakse. Aseet eivät itseasiassa edes katoa tyypilliseen tapaan osumasta tai kuolemasta, vaan kun ase on saatu, sen saa pitää pelin loppuun saakka. Harmillisesti tämäkin on niitä pelejä, joissa on rajallinen määrä continueita ja siinä on myös erittäin vaikea toipua kuolemista. Pelkkä kentän alkuun heittäminen ei riitä, vaan samalla menee kaikki kerätyt HP:t, joita ei ihan tuosta noin vaan saada takaisin maksimiin. Siispä tarpeeksi pitkälle päästyä onkin melkein helpompaa aloittaa koko peli alusta kuoleman koittaessa. Kaikesta huolimatta Elemental Master on kuitenkin ansainnut paikkansa konsolin TOP 10:ssä.
#05: Mega Turrican
- Häviää Amigan Turrican kolmoselle musiikeissa (vaikka biisit ovat samat), mutta muuten peli on aivan mainio ja sama peli kuin Amigalla. Mega Drive -versiolla on kuitenkin etunaan useamman napin hyödyntäminen. Enää ei tarvitse kikkailla joystickin yhdellä napilla kaikkia komentoja tai hyppiä tyrkkäämällä tikkua ylöspäin, vaan jokainen toiminto on nyt omassa napissaan, mikä parantaa käyttömukavuutta roimasti. Okei, kyllähän Amiga-versiokin tavallaan hyödyntää kahta nappia, mutta kuitenkin.
#04: Streets of Rage 2
- Yksi kaikkien aikojen suosikeistani kun puhutaan Beat 'em Upeista ja varmasti suosikkini Mega Drive -mätkintöjen joukosta. Paransi mukavasti kaikkea mahdollista ensimmäiseen osaan verrattuna.
#03: Wanderers from Ys
- Sama peli kuin Famicomilla/Super Famicomilla, vain pirusti paremmilla musiikeilla. Ys:t ovat aina olleet todella hyviä ja nopeatempoisia Action-ropeja ja niin on tämäkin. Harmi vain, että kaikissa versioissa peli tuntuu scrollaavan turhan läheltä ruudun reunaa, mikä tarkoittaa, että möröt pääsevät usein yllättämään spawnaamalla nenän eteen.
#02: Sonic CD
- Sanalla sanoen hauska ja ylivoimainen suosikkini Soniceista. En edes ensimmäisellä kerralla tiennyt, että tässä oli mahdollista pelata eri versioita pelin kentistä, mutta mitäs moisista pikkuvioista.
#01:
Pisteet:
12p: Phantasy Star IV: The End of the Millenium
10p: Sonic CD
08p: Wanderers from Ys
07p: Streets of Rage 2
06p: Mega Turrican
05p: Elemental Master
04p: Thunder Force IV
03p: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
02p: Addams Family
01p: Golden Axe III
Kommentit/perustelut:
#10: Golden Axe III
- Kun pelejä kerran asetellaan parhausjärjestykseen, niin jonkunhan se pitää listan pohjimmaisena olla. Arpa osuikin nyt Golden Axe kolmosen kohdalle. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut aiemmista osista, mutta on tämä kolmonen silti paras Golden Axe. Pelissä on hyvät musat ja vapaasti valittavat reitit ovat mukava lisä mätkintään. Valitettavasti tämäkin kärsii edeltäjiensä tavoin tönköistä kontrolleista. Välillä tuntuu, että pelaaja taistelee vihollisten sijasta kontrolleja vastaan ja varsinkin erikoisliikkeiden tekeminen on todella hankalaa kummallisten ajoitusten takia, joista en päässyt perille. Sääli, sillä kunnollisilla kontrolleilla peli voisi olla paremmallakin sijoituksella.
#09: Addams Family
- Kolkko räpellys Amigalle olevaan versioon verrattuna. Musiikit kuulostavat karmeilta ja ääniefektit ovat suorastaan ärsyttävän vinkuvia, mistä syystä peli ei todellakaan ansaitse ensimmäistä sijaa, vaikka Addams Family on eräitä kestosuosikkejani Amigalla. Peli nyt kuitenkin on täsmälleen sama, vain hieman paremmilla grafiikoilla (lähinnä taustat), joten sen voi helposti laittaa listalle. Kumma kyllä, tämä versio tuntui paljon vaikeammalta kuin Amigalla.
#08: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
- Ränttäntänttäntänttä!! Turhan paljon pitkitetty viimeinen kenttä poisluettuna pelistä ei juuri ole pahaa sanottavaa ja sitä jaksaa tahkota tulisten musiikkien ja loputtomien continueiden ansiosta.
#07: Thunder Force IV
- Nätti, hauska, vaikea, tulinen. Todella näyttävä horizontal shooter, joka on kyllä aivan liian vaikea itselleni, jopa Easylla pelattuna, koska pelissä on rajalliset continuet. Kärsii myös hieman siitä, ettei aina ole selvää, mihin kohtaan bosseja pitäisi ampua tai tekevätkö ammukset edes vahinkoa. Kaikesta huolimatta selvä valinta listalle.
#06: Elemental Master
- Mega Drivella tuntuu olevan paljon Shootereita, eli Shmuppeja, eli Shoot 'em Up:eja. Tunnusomaisestihan näissä yleensä lennellään avaruusaluksella pommittamassa jos jonkin sortin vihollisalusta tai alienia tulisen musiikin säestämänä. Elemental Master erottuu kuitenkin joukosta edukseen hylkäämällä avaruuslentelyn kokonaan. Pelissä ei edes lennetä, vaan ohjattava hahmo on melkoista haipakkaa paineleva velho fantasiamaisemissa. Peli kuitenkin käyttäytyy pääosin muiden shootereiden tavoin, joskin sillä erolla, että Elemental Masterissa toisesta napista ammutaan eteenpäin kohti ruudun yläreunaa ja toisesta taaksepäin, eli ruudun alareunaan. Toki tässäkin saa aseistukseksi moneen suuntaan ampuvia palleroita ja säteitä, mutta pääasiallisesti suunta on aina joko eteen tai taakse. Aseet eivät itseasiassa edes katoa tyypilliseen tapaan osumasta tai kuolemasta, vaan kun ase on saatu, sen saa pitää pelin loppuun saakka. Harmillisesti tämäkin on niitä pelejä, joissa on rajallinen määrä continueita ja siinä on myös erittäin vaikea toipua kuolemista. Pelkkä kentän alkuun heittäminen ei riitä, vaan samalla menee kaikki kerätyt HP:t, joita ei ihan tuosta noin vaan saada takaisin maksimiin. Siispä tarpeeksi pitkälle päästyä onkin melkein helpompaa aloittaa koko peli alusta kuoleman koittaessa. Kaikesta huolimatta Elemental Master on kuitenkin ansainnut paikkansa konsolin TOP 10:ssä.
#05: Mega Turrican
- Häviää Amigan Turrican kolmoselle musiikeissa (vaikka biisit ovat samat), mutta muuten peli on aivan mainio ja sama peli kuin Amigalla. Mega Drive -versiolla on kuitenkin etunaan useamman napin hyödyntäminen. Enää ei tarvitse kikkailla joystickin yhdellä napilla kaikkia komentoja tai hyppiä tyrkkäämällä tikkua ylöspäin, vaan jokainen toiminto on nyt omassa napissaan, mikä parantaa käyttömukavuutta roimasti. Okei, kyllähän Amiga-versiokin tavallaan hyödyntää kahta nappia, mutta kuitenkin.
#04: Streets of Rage 2
- Yksi kaikkien aikojen suosikeistani kun puhutaan Beat 'em Upeista ja varmasti suosikkini Mega Drive -mätkintöjen joukosta. Paransi mukavasti kaikkea mahdollista ensimmäiseen osaan verrattuna.
#03: Wanderers from Ys
- Sama peli kuin Famicomilla/Super Famicomilla, vain pirusti paremmilla musiikeilla. Ys:t ovat aina olleet todella hyviä ja nopeatempoisia Action-ropeja ja niin on tämäkin. Harmi vain, että kaikissa versioissa peli tuntuu scrollaavan turhan läheltä ruudun reunaa, mikä tarkoittaa, että möröt pääsevät usein yllättämään spawnaamalla nenän eteen.
#02: Sonic CD
- Sanalla sanoen hauska ja ylivoimainen suosikkini Soniceista. En edes ensimmäisellä kerralla tiennyt, että tässä oli mahdollista pelata eri versioita pelin kentistä, mutta mitäs moisista pikkuvioista.
#01:
Phantasy Star IV: The End of the Millenium (SMD) - 25h 48min, Chaz level 54
Kun ruvetaan miettimään kasarilla alkaneita japanilaisia konsoliropeja, tulee varmaan mieleen sellaiset nimet kuin Final Fantasy tai Dragon Quest. Tai ehkä jopa Ys. Kaikilla tuntui olevan oma roolipelisarjansa, myös Segalla. Phantasy Star nelonen on ns. päätösosa alkuperäisille peleille, ennenkuin sarja siirtyi Phantasy Star Onlinen mukana moninpelien puolelle.
Sarjan pelit ovat kuitenkin aina olleet scifi-painotteisia ropeja ja niin on myös Phantasy Star 4. Peli saattaa alkaa tasolla miekka ja magia, mutta ei mene pitkään kun kaikenmaailman robotteja romutetaan tankilla, lasermiekoilla ja fotonitykeillä.
Musiikkien ohella pelin hienoimpia puolia on sen visuaalinen ilme. Kiinnitän todella harvoin erityistä huomiota grafiikoihin, mutta PS4 (ei se Sonyn laite) jaksoi ihastuttaa lähes koko pelin. Varsinainen overworld näkymä saattaa useimmiten olla melko tavallinen tämän ajan tuotos pienikokoisine ja pelkistettyine hahmoineen, mutta aina välillä sieltäkin löytyy yksityiskohtia, joita pysähtyy katselemaan. Tykkäsin erityisesti pelin luomasta syvyysvaikutelmasta niin taisteluissa kuin sen ulkopuolellakin. Esimerkiksi monissa paikoissa kuljetaan eräänlaisilla kävelysilloilla, joista näkee mitä alapuolella on.
Taisteluissa syvyysvaikutelma on vieläkin näyttävämpi kiitos pelin mielenkiintoisen tavan kuvata omia hahmoja aina selkäpuolelta ja vihollisia edestä päin. Jokaisen vuoron alussa oma poppoo seisoo rivissä lähellä ruutua niin, että statusikkunat peittävät hahmojen kropat vyötäröstä alaspäin. Jos hahmo käyttää lyömäasetta, ilmestyy tämä kokonaisena areenan "seinustalle" lyömään kohdettaan ja palaa sitten ikäänkuin takaisin paikalleen ruudun edustalle. Kiinteään perspektiiviin on kiinnitetty erityisen paljon huomiota syvyysvaikutelman säilyttämiseksi ja vihollisten hyökkäysvuorolla kohteena oleva oma hahmo siirtyy vihollisen eteen kuritettavaksi. Näin vihollisiakaan ei ole tarvittu kuvata kuin vain yhdestä näkökulmasta.
Upea esitystapa yltää myös keskusteiluiden puolelle. Kaikki tärkeimmät juonenkuljetukset on tehty sarjakuvamaisilla paneeleilla, joita ponnahtelee ruudulle tekstilaatikoiden niin vaatiessa. Erilaisia paneeleita on runsain mitoin, enkä itse ainakaan huomannut, että niistä olisi kierrätetty yhtäkään myöhemmissä keskusteluissa.
Valitettavasti virheetön ei Phantasy Star 4 kuitenkaan ole. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi vaisunpuoleisia, eikä tarinakaan napannut kunnolla kuin vasta lopummalla puolta peliä. Osittain tämän voi luultavasti laittaa kömpelön käännöksen piikkiin, joka valitettavasti tuntui olevan yleistä tämän ajan peleissä. En ole japanitekstiä nähnyt, mutta käännöksestä paistaa pahemman kerran hiomattomuus, sekä oudot sanavalinnat ja töksähtelyt (ei sillä ettäkö itse osaisin paremmin). Toki kaikkea ei kännöksen piikkiin voi laittaa. Kokonaisuutena peli on kuitenkin erittäin mainio tekele ja sitä on helppo suositella kaikille ropejen ystäville, vaikka sitten ensimmäiseksi Phantasy Stariksi.
