NES(Sega)-Retron Sega Mega Drive / Sega Genesis top10 pelit -äänestys; euroviisupisteytyksin toki

Tingle

NES-Retro Apprentice
Insider
Viestit
713

Maine:

En minä näistä segatouhuista mitään ymmärrä, mutta listan sain puhistua kasaan. Tällä kertaa testasin parikymmentä peliä, joista mielenkiintoisimmat paahdoin loppuun. Myös vanhat suosikit pelasin uusiksi muistin virkistämiseksi. Pidemmät roolipelit olisivat kyllä kiinnostaneet myös, mutta niille ei tällä kertaa riittänyt aika. Onneksi kaiken muun rykäisee läpi muutamassa tunnissa.

12p. Sonic the Hedgehog 2

Sonic 2:lla on yksi selkeä etu muihin Mega Driven peleihin nähden: nostalgia. Kyseessä on yksi ensimmäisiä koskaan pelaamiani videopelejä. Kakarana kaverin luona pelattiin, yleensä siten että minä sain ohjata voimakasta Tails kettua. Pitkällekin päästiin, muistan nähneeni peräti viimeisen pomotaistelun tuolloin. Vaikken Segan konsoleita ole koskaan omistanut, on peli silti kulkenut mukana läpi elämänä. Sonic 2 on tullut hankittua mm. PS2:lle, Xbox 360:lle ja 3DS:lle. Ja joka pelikerrasta olen vain nauttinut enemmän, osittain siksi kun näiden segarahastusten emuloinnin taso on ollut välillä naurettavan huono.

Uuden pelaajan kannattaa mieltää Sonic enemmän flipperiksi kuin tasohyppelyksi. Sinisen vauhtisiilin ohjaus on itsessään hauskin osa peliä, kun hahmo kimpoilee seinillä ja nousee korkeuksiin. Suuntaohjaimen lisäksi painikkeita on vain yksi, mutta silti pelaaja kykenee hallitsemaan liikkeen suuntaa ja määrää. Nerokkaan spindashin avulla Sonic kiihdyttää suoraan nollasta sataan, mutta hitaamminkin voi edetä, jos kentät eivät ole tuttuja. Sonic 2 määrittää Segafiiliksen minulle. Vaikka tuote ei olisikaan se kaikista syvällisin, tuottavat pelien fyysinen luonne ja audivisuaalinen ilme väkisin hymyn huulille.

Tällä kertaa myös kenttäsuunnittelu on osattu tehdä Sonicin ehdoilla. Vapaamuotoisessa improvisaatiossa pelaaja voi hetken mielijohteessa valita haluamansa mikrohaasteen. Nyt hyppään tälle kivalle painikkeelle, nyt kahmin nuo sormukset, nyt nujerran tuon kelmin. Laajoissa kentissä voi itse valita mihin suuntaan lähtee pyörimään ja ällistyttävästi jokainen vaihtoehto johtaa lopulta maaliin, tai antaa välittömän palkinnon. Harkittua tasohyppelyä on melko vähän, ja se sopiikin paremmin muiden videopelisankarien harteille.

10p. Gunstar Heroes

Legendaarisen Tresuren (Ikaruga, Sin & Punishment, Radiant Silvergun) ensimmäinen videopeli on edelleen yksi kehitystiimin parhaista. Jo esikoisteoksessa näkyvät studion tavaramerkit: särmikkään terävä pelattavuus, yltiömäinen (mutta harkittu!) toiminnan määrä ruudulla sekä rajoittamaton luova hulluus! Juokseminen ja ampuminen ovat todella tyydyttäviä, mutta valokeilan anastava lukuisat spektaakkelimaiset mittelöt. Kentistä neljä ensimmäistä voi pelata haluamassaan järjestyksessä, ja heti painovoimaa uhmaavassa kaivostunnelissa kohtaat peräti seitsemän erilaista vaihetta sisältävän pomotaistelun. Suosikkiratani on noppasokkelo, jossa pelilaudan jokainen ruutu johtaa uniikkiin haasteeseen. Aseita voi yhdistää keskenään ja monipeli kaverin kanssa toimii saumattomasti, mitä tukee pelin leikkiin kannustava maltillinen vaikeusaste. Gunstar Heroes on selkeä Mega Driven must-play Soniccien ohella.

8p. Sonic 3 & Knuckles

Sonic 2 oli niin hyvä peli, että sille tehtiin jatko-osa. Sonic 3 & Knuckles on niin laaja ja monipuolinen paketti, että se piti julkaista kahdella pelikasetilla! Ja joidenkin mielestä DLC:t ovat rahastusta.

Monien mielestä kyseessä on pelisarjan paras osa, ja on päivänselvää miksi. Sonic 2:n vauhdintunne ei ole kadonnut minnekään, kun Sonic penetroituu läpi aktin jos toisenkin. Kontrollit saivat kylkeensä erikoiskilpien tuomat mariomaiset lisäkyvyt, joiden avulla pystyy vaikkapa tuplahyppäämään tai suojautumaan tulelta. Jopa minipelit ovat hyviä! Toisaalta kenttien laajuus ja peli-ideoiden määrä käy minulle jo uuvuttavaksi. 10 minuutin aikarajakin loppui useampaan otteeseen keskeen, vaikka peli oli jo entuudestaan tuttu. Sonic 3 & Knuckles on kaiken kaikkiaan hieno peli, mutta minulla on enemmän hauskaa Sonic Manian ja kakkosen parissa.

7p. Castlevania: Bloodlines (Castlevania: The New Generation)

Suklaata vai vaniljaa? No ei, vaan Castlevaniaa! Tosi hauskaa, että jokainen 16-bittinen konsoli sai kokonaan oman Castlevaniansa. Tykkään Bloodlinesista enemmän kuin Superista, mutta vähemmän kuin Rondo of Bloodissa.

Nahkaruoska soittaa taas sinfoniaa Draculan hanurilla. Uuden Sukupolven kenttäsuunnittelu ei vaadi samanlaista harkintaa kuin NES:llä, mutta makumatka ympäri Eurooppaa tarjoaa erikoisia tasoloikkainnovaatioita ja unohtumattomia elämyksiä monenlaiseen makuun. Postikortin voit lähettää Pisan huojuvalta tornilta taikka taikapeilien salista.

6p. Streets of Rage 2

En ole koskaan päässyt sisälle beat ’em uppeihin, mutta raivokatujen pelituntuma onnistui vetämään puoleensa. Ei mikään erityisen syvällinen peli, mutta yksinkertaisuus on tällä kertaa enemmän hyve. Katumätkinnässä on todella hyvä fyysinen tuntuma ja paino. Kaikki pikkujututkin on viilattu tappiin pelinautinnon maksimoimiseksi. Ääniefektit ovat todella tyydyttävät ja siis joku kultaisena välkkyvä ”GO”-teksti on itsessään tosi palkitseva näky. Vaikka peli toistaa itseään melkoisesti, mielenkiintoiset ympäristöt pitävät mielen virkeänä. Viimeistään Yuzo Koshiron ääniraita kohottaa pelin klassikkoasemaan.



5p. Contra: Hard Corps (Probotector)

Mitä tekee Nintendofani Sega Megadrivella? No pelaa Castlevaniaa ja Contraa tietenkin!
Hard Corpsin räiskyttely tuntuu tosi hyvältä, haasteet ovat monipuolisia ja setpiecet täräyttävät munille. Länsimaalainen versio on kuitenkin liian vaikea nautittavaksi, joten suosittelen kääntymään japanilaisen julkaisun puoleen, joka myös sisältyy Contra Anniversary Collectioniin.

4p. Dr. Robotnik’s Mean Bean Machine

Munamiehen papukone iskettiin jokaisen Sonic-kokoelman kylkeen, ja sitä kautta pelasin Puyo Puyoa ensimmäistä kertaa. Kuten Panel de Pon/Tetris Attack, myös Puyo Puyon länsimaalainen versio lainaa hauskasti tasohyppelyhahmojen kuvastoa.

Taivaalta sataa kahdesta pavusta koostuvia paloja, jotka asetellaan ruudun pohjalle. Neljän samanlaisen kohdatessa syntyy räjähdys, jolloin yllä olevat pavut tippuvat alaspäin. Ketjureaktiot ovat yleisiä, mikä takaa pelille huikean kombopotentiaalin ja teknisen luonteen. Ei ihme, että pujopajua pidetään yhtenä haastavimpana puzzlena. Nopeatempoisen sähäkkä pelattavuus toimii yhä, erityisesti moninpelinä.

Puyo Puyo on pulmapelien aatelia, mutta tämä ensimmäinen osa ei ole paras tapa kokea se.
Yksinpelikokemus on vähän kaksipiippuinen. Viholliset kaatuvat nopeasti parilla nopealla kombolla, mutta jos jää jälkeen on palautuminen todella vaikeaa jähmeän ohjauksen vuoksi. Pujo Pajun perusteet pitää oppia ensin muualla, ja pelimuotojen puutteenkin vuoksi suosittelen enemmin erinomaista Puyo Puyo Tetristä.

3p. Streets of Rage

Eipä ensimmäinenkään Streets of Rage ole yhtään hullumpi. Vähän tahmeampi kuin kakkonen, mutta kannattaa tämäkin pelata. Jos ei muuten niin paniikkinappulan vuoksi, jolla pelaaja kutsuu poliisiauton ampumaan ohjuksen keskelle näyttöä. Kentissäkin on enemmän vaihtelua aktiivisempien ansojen puolesta.

2p. Dynamite Headdy

Marionetti Headdy käyttää päätään ammuksena ja tartuntakoukkuna. Pelasin myös samanlaiseen ideaan perustuvan Ristarin, mutta se on tylsä ja steriili Treasuren sekoilun rinnalla. Nukkenäytelmän aikana kohdataan mm. syvyyssuuntaan kallistuva tasanne, ylös-alas kääntyvä käytävä, sekä tietysti lentokoneräiskintä maatuskanukkea vastaan.

Tämänkin pelin länsimaalainen versio on pilattu turhalla vaikeudella, jotta vuokrapelaajat eivät ehtisi näkemään lopputekstejä. Jatkomahdollisuuksia ei anneta ja pomotaistelut kestävät ikuisuuden. Tämä ei sovi lastenpelin humoristiseen otteeseen lainkaan. Headdyhän voi satunnaisesti saada vaikka powerupin, jonka kanssa joutuu konttaamaan maata pitkin hitaasti kuollen.

1p. Alien Soldier

Juu ei vaan lähde. Alien Soldier on selkeästi erinomainen peli heti ensi metreiltä – kyseessä kun on Gunstar Heroes steroideilla. Tällä kertaa kykyvalikoima laajentuu teleportilla, ilmaleijunnalla ja pystyypä pelihahmo myös imemään vihollisen luodit energiaksi. Näitä temppuja ei kuitenkaan opeteta pelaajalle orgaanisesti pelin aikana, eikä pelaajalle oikein anneta saumaakaan leikkiä ja kokeilla. Monimutkaista ja haastavaa peliä on todella vaikea lähestyä. Tällä kertaa jää kakkoskenttä näkemättä, mutta toivon palaavani pelin pariin paremmalla ajalla ja omistautumisella. Pakko kuitenkin antaa Treasuren pelille maininta ja piste, siten aukeaa paikka gamereiden taivaaseen.
 

Wulfon

NES-Retro Novice
Viestit
308

Maine:

Kuten jo kertaalleen olen maininnutkin, Mega Drive meni itseltäni kokonaan ohi nuorempana, joten TOP 10 listan kokoaminen olikin hieman hankalampi homma. En ole kovin montaa MD:n peliä pelannut tätä ennen ja vielä vähemmän niistä läpi. Konsoli on kuitenkin sen verran kiehtova laitos ihan jo musiikkien puolesta, joten ihan mielellään sitä teki tutkimustyötä ja yritti saada sen kymmenen peliä raavittua kasaan. Listalla olevat pelit koostuvatkin aika pitkälti periaatteesta: "Tää oli hyvä kun testasin. Kyllä tän vois jollekki listalle laittaa."

Pisteet:

12p: Phantasy Star IV: The End of the Millenium
10p: Sonic CD
08p: Wanderers from Ys
07p: Streets of Rage 2
06p: Mega Turrican
05p: Elemental Master
04p: Thunder Force IV
03p: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
02p: Addams Family
01p: Golden Axe III

Kommentit/perustelut:

#10: Golden Axe III

- Kun pelejä kerran asetellaan parhausjärjestykseen, niin jonkunhan se pitää listan pohjimmaisena olla. Arpa osuikin nyt Golden Axe kolmosen kohdalle. Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut aiemmista osista, mutta on tämä kolmonen silti paras Golden Axe. Pelissä on hyvät musat ja vapaasti valittavat reitit ovat mukava lisä mätkintään. Valitettavasti tämäkin kärsii edeltäjiensä tavoin tönköistä kontrolleista. Välillä tuntuu, että pelaaja taistelee vihollisten sijasta kontrolleja vastaan ja varsinkin erikoisliikkeiden tekeminen on todella hankalaa kummallisten ajoitusten takia, joista en päässyt perille. Sääli, sillä kunnollisilla kontrolleilla peli voisi olla paremmallakin sijoituksella.

#09: Addams Family
- Kolkko räpellys Amigalle olevaan versioon verrattuna. Musiikit kuulostavat karmeilta ja ääniefektit ovat suorastaan ärsyttävän vinkuvia, mistä syystä peli ei todellakaan ansaitse ensimmäistä sijaa, vaikka Addams Family on eräitä kestosuosikkejani Amigalla. Peli nyt kuitenkin on täsmälleen sama, vain hieman paremmilla grafiikoilla (lähinnä taustat), joten sen voi helposti laittaa listalle. Kumma kyllä, tämä versio tuntui paljon vaikeammalta kuin Amigalla.

#08: Musha Aleste: Full Metal Fighter Ellinor
- Ränttäntänttäntänttä!! Turhan paljon pitkitetty viimeinen kenttä poisluettuna pelistä ei juuri ole pahaa sanottavaa ja sitä jaksaa tahkota tulisten musiikkien ja loputtomien continueiden ansiosta.

#07: Thunder Force IV
- Nätti, hauska, vaikea, tulinen. Todella näyttävä horizontal shooter, joka on kyllä aivan liian vaikea itselleni, jopa Easylla pelattuna, koska pelissä on rajalliset continuet. Kärsii myös hieman siitä, ettei aina ole selvää, mihin kohtaan bosseja pitäisi ampua tai tekevätkö ammukset edes vahinkoa. Kaikesta huolimatta selvä valinta listalle.

#06: Elemental Master
- Mega Drivella tuntuu olevan paljon Shootereita, eli Shmuppeja, eli Shoot 'em Up:eja. Tunnusomaisestihan näissä yleensä lennellään avaruusaluksella pommittamassa jos jonkin sortin vihollisalusta tai alienia tulisen musiikin säestämänä. Elemental Master erottuu kuitenkin joukosta edukseen hylkäämällä avaruuslentelyn kokonaan. Pelissä ei edes lennetä, vaan ohjattava hahmo on melkoista haipakkaa paineleva velho fantasiamaisemissa. Peli kuitenkin käyttäytyy pääosin muiden shootereiden tavoin, joskin sillä erolla, että Elemental Masterissa toisesta napista ammutaan eteenpäin kohti ruudun yläreunaa ja toisesta taaksepäin, eli ruudun alareunaan. Toki tässäkin saa aseistukseksi moneen suuntaan ampuvia palleroita ja säteitä, mutta pääasiallisesti suunta on aina joko eteen tai taakse. Aseet eivät itseasiassa edes katoa tyypilliseen tapaan osumasta tai kuolemasta, vaan kun ase on saatu, sen saa pitää pelin loppuun saakka. Harmillisesti tämäkin on niitä pelejä, joissa on rajallinen määrä continueita ja siinä on myös erittäin vaikea toipua kuolemista. Pelkkä kentän alkuun heittäminen ei riitä, vaan samalla menee kaikki kerätyt HP:t, joita ei ihan tuosta noin vaan saada takaisin maksimiin. Siispä tarpeeksi pitkälle päästyä onkin melkein helpompaa aloittaa koko peli alusta kuoleman koittaessa. Kaikesta huolimatta Elemental Master on kuitenkin ansainnut paikkansa konsolin TOP 10:ssä.

#05: Mega Turrican
- Häviää Amigan Turrican kolmoselle musiikeissa (vaikka biisit ovat samat), mutta muuten peli on aivan mainio ja sama peli kuin Amigalla. Mega Drive -versiolla on kuitenkin etunaan useamman napin hyödyntäminen. Enää ei tarvitse kikkailla joystickin yhdellä napilla kaikkia komentoja tai hyppiä tyrkkäämällä tikkua ylöspäin, vaan jokainen toiminto on nyt omassa napissaan, mikä parantaa käyttömukavuutta roimasti. Okei, kyllähän Amiga-versiokin tavallaan hyödyntää kahta nappia, mutta kuitenkin.

#04: Streets of Rage 2
- Yksi kaikkien aikojen suosikeistani kun puhutaan Beat 'em Upeista ja varmasti suosikkini Mega Drive -mätkintöjen joukosta. Paransi mukavasti kaikkea mahdollista ensimmäiseen osaan verrattuna.

#03: Wanderers from Ys
- Sama peli kuin Famicomilla/Super Famicomilla, vain pirusti paremmilla musiikeilla. Ys:t ovat aina olleet todella hyviä ja nopeatempoisia Action-ropeja ja niin on tämäkin. Harmi vain, että kaikissa versioissa peli tuntuu scrollaavan turhan läheltä ruudun reunaa, mikä tarkoittaa, että möröt pääsevät usein yllättämään spawnaamalla nenän eteen.

#02: Sonic CD

- Sanalla sanoen hauska ja ylivoimainen suosikkini Soniceista. En edes ensimmäisellä kerralla tiennyt, että tässä oli mahdollista pelata eri versioita pelin kentistä, mutta mitäs moisista pikkuvioista.

#01:
Phantasy Star IV: The End of the Millenium (SMD) - 25h 48min, Chaz level 54

phantasystar4_01.jpg
Kun ruvetaan miettimään kasarilla alkaneita japanilaisia konsoliropeja, tulee varmaan mieleen sellaiset nimet kuin Final Fantasy tai Dragon Quest. Tai ehkä jopa Ys. Kaikilla tuntui olevan oma roolipelisarjansa, myös Segalla. Phantasy Star nelonen on ns. päätösosa alkuperäisille peleille, ennenkuin sarja siirtyi Phantasy Star Onlinen mukana moninpelien puolelle.

Sarjan pelit ovat kuitenkin aina olleet scifi-painotteisia ropeja ja niin on myös Phantasy Star 4. Peli saattaa alkaa tasolla miekka ja magia, mutta ei mene pitkään kun kaikenmaailman robotteja romutetaan tankilla, lasermiekoilla ja fotonitykeillä.

phantasystar4_02.jpg
Musiikkien ohella pelin hienoimpia puolia on sen visuaalinen ilme. Kiinnitän todella harvoin erityistä huomiota grafiikoihin, mutta PS4 (ei se Sonyn laite) jaksoi ihastuttaa lähes koko pelin. Varsinainen overworld näkymä saattaa useimmiten olla melko tavallinen tämän ajan tuotos pienikokoisine ja pelkistettyine hahmoineen, mutta aina välillä sieltäkin löytyy yksityiskohtia, joita pysähtyy katselemaan. Tykkäsin erityisesti pelin luomasta syvyysvaikutelmasta niin taisteluissa kuin sen ulkopuolellakin. Esimerkiksi monissa paikoissa kuljetaan eräänlaisilla kävelysilloilla, joista näkee mitä alapuolella on.

phantasystariv_03.jpg
Taisteluissa syvyysvaikutelma on vieläkin näyttävämpi kiitos pelin mielenkiintoisen tavan kuvata omia hahmoja aina selkäpuolelta ja vihollisia edestä päin. Jokaisen vuoron alussa oma poppoo seisoo rivissä lähellä ruutua niin, että statusikkunat peittävät hahmojen kropat vyötäröstä alaspäin. Jos hahmo käyttää lyömäasetta, ilmestyy tämä kokonaisena areenan "seinustalle" lyömään kohdettaan ja palaa sitten ikäänkuin takaisin paikalleen ruudun edustalle. Kiinteään perspektiiviin on kiinnitetty erityisen paljon huomiota syvyysvaikutelman säilyttämiseksi ja vihollisten hyökkäysvuorolla kohteena oleva oma hahmo siirtyy vihollisen eteen kuritettavaksi. Näin vihollisiakaan ei ole tarvittu kuvata kuin vain yhdestä näkökulmasta.

phantasystariv_04.jpg
Upea esitystapa yltää myös keskusteiluiden puolelle. Kaikki tärkeimmät juonenkuljetukset on tehty sarjakuvamaisilla paneeleilla, joita ponnahtelee ruudulle tekstilaatikoiden niin vaatiessa. Erilaisia paneeleita on runsain mitoin, enkä itse ainakaan huomannut, että niistä olisi kierrätetty yhtäkään myöhemmissä keskusteluissa.

phantasystariv_05.jpg
Valitettavasti virheetön ei Phantasy Star 4 kuitenkaan ole. Hahmot ovat suurimmaksi osaksi vaisunpuoleisia, eikä tarinakaan napannut kunnolla kuin vasta lopummalla puolta peliä. Osittain tämän voi luultavasti laittaa kömpelön käännöksen piikkiin, joka valitettavasti tuntui olevan yleistä tämän ajan peleissä. En ole japanitekstiä nähnyt, mutta käännöksestä paistaa pahemman kerran hiomattomuus, sekä oudot sanavalinnat ja töksähtelyt (ei sillä ettäkö itse osaisin paremmin). Toki kaikkea ei kännöksen piikkiin voi laittaa. Kokonaisuutena peli on kuitenkin erittäin mainio tekele ja sitä on helppo suositella kaikille ropejen ystäville, vaikka sitten ensimmäiseksi Phantasy Stariksi.
 

Zilverfang

Wayback Machiner
Ylläpitäjä
Ad Infinitum
Viestit
2339

Maine:

Mega Drivella on tullut pelattua hävyttömän vähän, mutta tahdon kuitenkin hyödyntää äänioikeuttani.

12p Castlevania: The New Generation
10p Teenage Mutant Hero Turtles: The Hyperstone Heist
8p Mega Man: The Wily Wars
7p Sonic the Hedgehog 2
6p Michael Jackson’s Moonwalker
5p The Lion King
4p Splatterhouse 2
3p Sonic 3 & Knuckles
2p World of Illusion Starring Mickey Mouse and Donald Duck
1p QuackShot Starring Donald Duck

Perusteluja en osaa näille sen kummemmin antaa.
 
Ylös Bottom