Minulle Wii oli merkityksellinen konsoli isoksi osaksi Virtual Consolen ansiosta. Tutustuin Nintendoon vasta GameCubella, joten aiemmat klassikkopelit olivat jääneet kokematta (pois lukien GC:n Zelda Collector’s Edition, jonka kautta tutustuin pelisarjan NES- ja N64-inkarnaatioihin). VC:n tarjonnassa riittikin koettavaa, ja vaikka jotkut klassikot osoittautuvatkin pettymyksiksi, löysin retrokirjastosta myös uusia suosikkipelejä.
Twilight Princess ansaitsee sikäli kunniamaininnan, että ongelmistaan huolimatta se ehdottomasti kuuluisi listalle, jos olisin sen Wiillä aikoinani pelannut. Tutustuin peliin kuitenkin GameCubella ja lasken sen yhä mielessäni ensisijaisesti GC-peliksi. Myöhemmin pelasin Wii U:lle julkaistun HD-painoksen, mutta Wii-versioon en muistaakseni ikinä ole koskenut.
12 p: Super Mario Galaxy
En kovin hyvin osaa eritellä syitä sille, miksi tämä kolahti kovempaa kuin yksikään toinen sarjan peli, mutta niin nyt vain on, että Marion ensimmäinen avaruusseikkailu on edelleen yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Paljon veikeitä ideoita, lystikästä kenttäsuunnittelua ja miellyttävä, paikoin yllättävän jylhäksi ja eeppiseksikin kohoava tunnelma. Kyseessä on myös yksi viimeisiä joululahjaksi saamiani pelejä, joissa oli tuota salaperäistä talvijuhlan taikaa: sessiot venyivät pöyristyttävän pitkiksi ja pelissä eteneminen synnytti hankalasti sanallistettavaa, mutta joka tapauksessa kutkuttavaa, jonkinlaista lapsenomaista riemua tuottavaa jännitystä (vaikka olinkin tuolloin jo teini-ikäinen). Muistelen peliä tänäkin päivänä lämmöllä ja musiikille voisin melkein uskaltaa tunnustaa herkistyväni. Jatko-osa oli laatutavaraa sekin, ja sen on helppo argumentoida tehneen jotkut asiat edeltäjäänsä paremmin, mutta minuun Galaxy 2 ei iskenyt yhtä lujaa. Ehkä kokemus oli joiltain osin liian samanlainen ja siten yllätyksettömämpi.
10 p: Xenoblade Chronicles
Wiille yksinoikeudella julkaistu (myöhemmin 3DS:lle ja Switchille tuotu) JRPG ei ennakkomateriaalien perusteella vaikuttanut huimaavan mielenkiintoiselta. Päädyin pelin kuitenkin hankkimaan, koska olen sillä tavalla sairas, että kyseinen genre on mieleeni kaikista turhauttavuuksistaan huolimatta. Kyllä kannatti, sillä olin aivan myyty. Maailma tuntui aikoinaan huimaavan laajalta ja konsolin teknisistä rajoitteista huolimatta parhaimmillaan mykistävän kauniilta. Taistelusysteemi on ehkä tarpeettomankin monimutkainen, ja pelin parasta antia onkin hienoissa maisemissa samoilu huippuhyvän soundtrackin pauhatessa taustalla. Korni dialogi ja loppupuolella täysin käsistä lähtevä juoni ovat genren ominaisuuksia, joita siedän. Kun peliä retrospektiivisesti vertaa sarjan seuraaviin osiin, pidän ensimmäisessä Xenobladessa siitä, että siinä on jonkinlainen etenemistä motivoiva tarina (toisin kuin Xenoblade X:ssä) eikä ylitsevuotavia määriä helvetin vaivaannuttavaa (nais)hahmojen seksualisointia ja ”b-baka miksi koskit tissiini” -sävytteistä animehuumoria (toisin kuin Xenoblade Chronicles 2:ssa).
8 p: Donkey Kong Country Returns
Retro Studiosin pitkään salassa pysynyt uusi aluevaltaus kolahti todella lujaa, vaikka alkuperäisen trilogian paikoin salaperäinen tunnelma onkin liiaksi vaihtunut lastenohjelmamaiseen kohellukseen. Varsinainen kenttäsuunnittelu on kuitenkin rautaa ja mukaan ympätty kaksinpeli vallan mainio lisä. Peli myös tarjosi ainakin minun tasoiselleni pelaajalle aidosti mielekästä haastetta vaikeimmissa kentissään, mikä tuntui tuohon aikaan poikkeukselliselta Nintendon valtavirtapelissä.
7 p: Metroid Prime Trilogy
Vähän huijausta, mutta toisaalta ei, sillä tutustuin Echoesiin vasta tämän uusintajulkaisun kautta. Valitettavasti se jäi aikoinaan kesken ja Corruption vuorostaan kokonaan korkkaamatta. Arvostan joka tapauksessa sitä, että yleisistä uusintajulkaisutavoistaan poiketen Nintendo päätti tässä tapauksessa olla veloittamatta täyttä hintaa yhden klassikon uusintajulkaisusta, vaan tarjosi sen sijaan kolme yhdessä paketissa ja vieläpä uusituilla kontrolleilla (jotka minusta toimivat oikein hyvin). Metroid Primesta pidin erittäin paljon jo GameCubella, ja Echoeskin miellytti, joten ehkä joskus otan asiakseni pelata sen loppuun asti.
6 p: Super Smash Bros Brawl.
Internetissä sanottiin, että peli oli kasuaalipelaajille suunnattua ripulia ja hirvittävä pettymys Meleen jälkeen. Olin pitkään samaa mieltä, koska se oli oikea mielipide. Jossain vaiheessa ymmärsin pitäväni Brawlista kaikesta sen väitetystä huonoudesta huolimatta. Seurauksena oli elämän pirstaloiva identiteettikriisi ja vakava kognitiivinen dissonanssi. Enhän minä voi tykätä tällaisesta? No, tykkäsin kuitenkin, ja nykyään en pahemmin välitä internetkansan mielipiteistä.
5 p: Mega Man 9
Mainio toimintapeli, jossa on hyvä meininki, miellyttävä kasibittinen estetiikka ja kosolti hienoa musiikkia. En koskaan päässyt läpi, koska olen huono pelaaja. Robottimestarikentät vedin kuitenkin kaikki, monet useaankin otteeseen. Melko hiljakkoin pelasin Mega Man 2:n loppumähinät ensimmäistä kertaa, joten ehkä joskus on ysinkin vuoro.
4 p: Okami
PS2-peli, joka on sittemmin julkaistu vaikka ja mille, mutta itse olen pelannut peliä ainoastaan Wiillä. Alustansa parhaana Zeldanakin tunnettu toimintaseikkailu on muistikuvieni mukaan laadukasta tavaraa kiinnostavalla maailmalla, hyvillä grafiikoilla ja oikeinkin hienolla musiikilla. Toisaalta se kärsii samasta rasittavasta kädestäpidelystä ja apurihahmon loputtomasta pälätyksestä kuin saman aikakauden oikeat Zeldatkin. Joskus haluaisin pelata pelin teräväpiirtoversion kunnolla alusta loppuun, mutta vielä en ole löytänyt sille aikaa.
3 p: Zack and Wiki: Quest for Barbaros’ Treasure
Melko unohdettu point’n’click -käyttöliittymää ja Wiin wiggle waggle -kontrolleja hyödyntävä pulmanratkontapeli piirroselokuvamaisella ulkoasulla. En ole pelannut peliä vuoden 2008 jälkeen, mutta muistan vetäneeni sen siskon kanssa läpi ja pitäneeni siitä hyvin paljon. Lapsellisesta estetiikastaan huolimatta peli oli myös melko vaikea, mikä ei toki ole huono juttu. Nykyajan uusintajulkaisujen ja remakejen maailmassa tuntuu myös jotenkin viehättävältä, että vielä muutama konsolisukupolvi taaksepäin iso julkaisija saattoi tuoda markkinoille aivan uuden ja uudenlaisen IP:n. Taloudellisesti kyseessä ei toki ollut fiksu siirto silloinkaan, sillä peli myi todella huonosti.
2 p: No More Heroes
Tämä peli oli pakko hankkia, koska teini-ikäisenä täytyi todistella itselleen, että Wii ei ole lasten leikkivempele ja että sille ei julkaista pelkästään vauvaikäisille suunnattuja helistinsimulaattoreita. Eurooppalaisessa versiossa ei edes ollut verta, mutta ainakin siinä kiroiltiin ja… öh… peli tallennettiin niin, että päähahmo kävi paskalla! No, oli No More Heroes oikeastikin viihdyttävä ja omalaatuinen tekele, jonka tietynlainen karkeus ja toisaalta yliampuvuus kiehtoivat ja huvittivat koko läpipeluun ajan. En ole tosin pelin pariin sittemmin palannut, vaikka Suda51:n edesottamuksia edelleen jonkinmoisella mielenkiinnolla seuraan.
1 p: Wii Sports
Konsolin mukana tullut teknologiademo tarjosi aikoinaan yllättävänkin hauskoja pelitunteja. Pidin etenkin keilauksesta, josta tykkään oikeassa elämässäkin, mutta jota en musertavasta toisten ihmisten nöyryyttämäksi ja pilkkaamaksi joutumisen pelosta johtuen koskaan uskalla pelata. Onneksi Nintendo ajatteli myös minun kaltaisiani ihmisiä ja tarjosi mahdollisuuden simuloida urheilua ainoassa oikeasti turvallisessa ympäristössä, eli oman asunnon seinien sisällä.