Otin varaslähtöä ja sain kaikki kiinnostavimmat pelit pelattua etukäteen. Eipä se silti listan laatimista helpottanut. Loistavia pelejä on vaan aivan liikaa ja joka päivä saivat pelien järjestys ja paikat muuttua. Mennään nyt tällä:
12p.
Advance Wars 2: Black Hole Rising
Onneksi ykköspaikasta ei ole mitään epäselvyyttä. Pelilehdessä näin kuvia pelilaudassa, jolla ohjattiin tinasotilaita. Advance Warsin pirteä ulkonäkö vaikutti välittömästi hauskalta ja voi juku sitä se myös oli! Pelinappulat sisältävät tankit, suojatulta tarjoavat tykit, vapaasti liikkuvan ilmavoiman sekä täysin turhan laivaston. Parhaat sotavälineet ovat halvat, mutta monipuoliset muovisotilaat, jotka kykenevät valloittamaan rakennuksia. Karttaa hallitsemalla ansaitaan resursseja uusien pelinappuloiden luomiseen.
Juuri Advance Wars kakkosen kampanja on sarjan hauskin, ja se onkin tullut pelattua lukuisia kertoja. Tehtävät ovat tosi monipuolisia, välillä tarkka-ampujat tykittävät tankit vuorten takaa, välillä vastustajan ylivoimalle ei mahda mitään ja tavoitteena on vain pelata aikaa. Jokaisella suurvallalla on oma pelattava kappaleensa, kun avaruusnatsit hyökkäävät heidän maaperälleen. Huumoria riittää, kun komentajalle pitää selittää lentokentän merkitys, tai kun armeijan ylikenraalilla on vasen sukka hukassa. Hahmojen persoonallisuus ulottuu myös pelattavuuteen, sillä jokaisella komentajalla on omat vahvuutensa ja taistelun kulun kääntävät supervoimansa. Näin saadaan lapsetkin innostumaan sodankäynnin taidosta.
Yksinpelattavien karttojen lisäksi loputtomasti uudelleenpeluuarvoa lisäävät moninpeli ja karttaeditori. Moni muistaakin, kuinka linja-autossa Game Boy siirtyi kädestä käteen vuorojärjestyksessä. Vaikka pelin tasapainossa on lukuisia puutteita, ei se juuri vähennä strategista syvyyttä ja peli-iloa vuosien jälkeenkään.
Pitkään harkitsin myös ensimmäisen Advance Warsin äänestämistä, mutta loppujen lopuksi se on varsin turha peli jatko-osan rinnalla. On suorastaan rikollista, ettei mekaanikko Andy ole vieläkään pelattavana hahmona Super Smash Brossissa.
10p.
Metroid: Zero Mission
Ensimmäinen Metroid on aivan maaginen peli. Puoliavoin labyrintti täynnä salaisuuksia ja tasohyppelyä erottuu yhä edukseen. Metroid Zero Missionissa nämä elementit ovat edelleen läsnä, mutta sitä ei voi kutsua kovin hyväksi uudelleensovitukseksi Samuksen ensimmäisestä seikkailusta. Muutoksia on niin paljon ja jokaisella osa-alueella, että kyseessä on jo itsenäinen jatko-osa.
Yhteen ominaisuuteen tiivistettynä Zero Mission on nopea. Tämä ei tarkoita vain kontrolleja ja tasohyppelytoimintaa, vaan pelaajan ei myöskään tarvitse jäädä jumiin umpikujiin. Peliä saa edetä vaikka ”väärään suuntaan” tai ainakin lopulta löytää varustepäivityksen. Kestoa seikkailulla on alle viisi tuntia, ja sekin on liikaa. Uudet pelialueet ovat harmillisesti varsin keskinkertaista sisältöä, mutta eivät juuri himmennä pelin loistoa.
8p.
Metroid Fusion
Kyllä nämä GBA:n Metroidit ovat vaan sarjan parhaat osat Super Metroidin rinnalla. Ja vauhdikkaan ja painavan ohjauksensa puolesta jopa paljon parempia! Ajonautinnon maksimointi on tärkeää pelille, jossa on tarkoitus sahata samoja alueita edestakaisin.
Lineaarisuutensa ja irrallisten oloisten kenttiensä puolesta Fusion ei vaikuta noudattavan perinteistä Metroidvanian kaavaa. Mutta mitä syvemmin pelisarjaa tarkastelee ei Metroideilla taida sääntöjä ollakaan, vaan jokainen peli on uniikki toimintaseikkailu. Fusionissa toimii kaikki – myös tutkiminen.
7p.
Mega Man Zero 3
Mega Man Eksän poikaystävä sai GBA:lla kokonaan oman pelisarjansa. Zero tainnuttaa vihollisen ampumalla sarjan, syöksyy siitä iholle ja viimeistelee miekalla. Kyllä tuntuu hyvältä. Mega Man Zeroa onkin osuvasti kuvattu kaksiulotteiseksi Devil May Cryksi.
Pelasin kaikki Zerot juuri uudelleen, eikä ole enää epäilystäkään, etteikö kolmas Zero olisi sarjansa paras. Tässä pelissä on todella koukuttava voimafantasiankierre. Kenttien aikana voi matkata kybertodellisuuteen, jossa seuraavat kyvyt ovat valmiiksi käytössä. Voimaantumisen tunne saa pelaajan himoitsemaan näiden päivitysten lunastamista lopullisesti itselleen. Kentissä on paljon kokoa ja tutkittavaa, joihin uudet liikkumisvaihtoehdot avaavat tien taas uusille aarteille. Ladatusta pogotikusta ponnistaa kohti taivaita, siitä tuplahypyllä vielä lisää korkeutta ja lopulta pudotaan sapelin kanssa maahan. Nyt tiedät, miksi nimeni on lentävä sirkkeli! Vaikka tasohyppelyä ei painoteta, kannustaa monipuolinen kenttäsuunnittelu pelaajaa muuttamaan lähestymistapaa tilanteen mukaan. Taistelun monipuolisuuden todistaa pelin syvällinen kombopotentiaali. Erinomaiseen Zero kolmoseen haluaa palata aina vain uudelleen, vahva suositus jokaiselle vähänkään megiksistä välittävälle.
6p.
Mega Man Zero 2
Kysyttäessä, mitkä Mega Manit kuuluvat GBA:n kymmenen parhaan joukkoon, oikea vastaus on tietysti kaikki kolmetoista. En kuitenkaan niin tee vaan arvoin hatusta kaksi parasta listalle. Mega Man Zero 2 on iso harppaus kokeellista ensimmäisestä Zerosta, ja on kokonaisuutena nelikon tasavahvin.
5p.
Mother 3
Earthboundin jatko-osa on söpö satu, mutta tarinan todellinen valtti on sen kerronta. Traumatisoituneella päähenkilö Lucasilla ei päästä pitkään edes pelaamaan, kun narratiivi poukkoilee eri hahmojen välillä. Tämä syventää pelin maailmaa ja juonta, kun samat tapahtumat nähdään eri perspektiivistä. Hahmojen kanssa keskusteleminen on aina itsessään kohokohta, sillä taidolla kirjoitettu dialogi on hassunhauskaa. Rivien välissä se myös syventää henkilöitä ja esittää yhteiskunnallista satiiria. Koskettavaan tarinaan samaistuu helposti, kun lapsuuden viattomuus kohtaa maailman kolkkouden.
Vuoropohjainen ”lol jrpg” -taistelu ei ole kovin hauskaa, mutta ainakin haastetta on tarpeeksi, jotta exceliin tulee kiinnittää huomiota ja välillä harkita komentojaan. Oli lajityypistä mitä mieltä tahansa, kuuluu Mother 3 sinne kärkeen Earthboundin ja Chrono Triggerin seuraksi.
4p.
Astro Boy: Omega Factor
Sivulta kuvattua robottitoimintaa ei ole listalla vielä tarpeeksi, joten seitsemännen sijan ansaitsee Astro Boy. Animelisenssipeli saattaa yllättää, mutta kun kuulet sen olevan Treasuren kehittämä, ymmärrät oitis kyseessä olevan kulttuurin tuote.
Mega Manin esikuvan perusliikkeet ovat lähietäisyydellä nyrkkeily, sekä vihollisten läpi puskeva lasersäde. Nämä kasvattavat hahmon energiamittaria, mitä käytetään voimakkaampiin superliikkeisiin. Pyllystä törröttävä konepistooli kattaa koko ruudun, kun taas voimakas superlaaseri jättää pelaajan haavoittuvaksi mutta tuhoaa myös vihollisten ammukset. Suihkumoottoreilla Astro syöksyy kuolemattomana läpi vastustajista, mikä on oleellinen kikka pomotaisteluissa. Oleellisinta onkin valita oikea liike vihollismuodostelman mukaan. Mätkinnän lisäksi Treasuren pelissä on tietysti myös paljon shoot ’em uppia.
Peli kertoo oman versionsa Astro Boyn tarinasta. Yllättäen värikkäät hahmot ja pähkähullut skenaariot saivat minut kiinnostumaan lähdemateriaalista. Kenttiä kannattaa nuuskia uusien persoonien löytämiseksi, sillä se palkitaan Astron taitojen kehittymisellä.
Suuren klassikon ainekset ovat pelissä kasassa, mutta valitettavasti viimeistely on jäänyt puolitiehen. Saadakseen todellisen lopetuksen pelaajan tulee päihittää haasteet uudestaan. Se ei ole pelkästään halpaa pitkitystä, vaan Treasuren toimintapelistä nauttii joka kierroksella enemmän, kun mekaniikat ovat jo tuttuja.
3p.
Wario Land 4
Paras Wario Land. Kenttäsuunnittelussa ei ole mitään järkeä, mutta vaihtelua surrealistinen sekoilu kyllä tarjoaa. Ohjattavuus on Metroidien luokkaa, sillä molemmat pelit ovat saman kehitystiimin tulosta. Keräilyrihkaamaa piisaa liiaksikin asti, mutta lopulta kaikki kerätään hymyssä suin.
2p.
Pokémon Sapphire
Pokémonin kolmas sukupolvi meni minulta ohi. Rubiinin ja Safiirin aikaan kävin jo yläastetta, jolloin taskuhirviöt olivat liian lapsellisia!
Onneksi lopulta pelasin Sapphiren. Hoennin trooppisessa maailmassa on tosi paljon nähtävyyksiä ja tutkittavaa, ja Pokémonien staattiset kyvyt ovat oiva strateginen lisä. Myös hauskan kasinon äärellä tuli vietettyä useita tunteja. Ennen kaikkea taas tuli huomanneeksi, miten välitön ilon tunne syntyy, kun uusia olentoja pääsee kohtaamaan, keräämään, jalostamaan ja kouluttamaan.
Valikkosekoilun uudistaminen helpotti Pokémonien vaihtamista tiimistä säilöön, joten pelasin Sapphiren kierrättämällä kahtakymmentä otusta vakiokäytössä. Vaihtelua ja haastetta lisäävä pelityyli onkin ollut siitä lähtien vakiotyylini lähteä seikkailuun. Pokémon Smaragdi kyllä kiinnostaisi pelata. Se sisältää loppupelin Battle Frontier -haasteen, joka on parasta yksinpelisisältöä Pokémonissa.
1p.
Castlevania: Aria of Sorrow
Paras näistä Symphony of the Nightin tyylisistä Castlevanioista. Rytmitys pitää otteessaan poikkeuksellisen hyvin ja viihdyttävä tarina leikittelee pelisarjan vakiokliseillä. Mielelläni näkisin Aria of Sorrowin kymmenen parhaan joukossa.
Suosittelen pelaamaan Hard modella. Silloin haastetta on mukavasti ja sielujen kerääminen on helpompaa.
Kunniamaininnat: