Tango & Cash (1989)
Huhhuh, nyt oli kova! Tää leffa on vähän samanlainen tapaus kuin
taannoin hehkuttamani Nuori Einstein: muistan lapsuudesta, että isoveli katseli tätä leffaa, ja tää tuntui kovalta jutulta, mutta sittemmin en ole pahemmin lukenut tai kuullut tästä mitään. Ja samoin kuin Nuoren Einsteinin kohdalla, tämäkin oli pakko katsoa kaksi kertaa peräkkäisinä päivinä! Tää on ehkä vähän tuntemattomampi ja vähemmän puhuttu leffa Stallonen uralla ja koko 80-luvun toimintaleffojen kaanonissa. Tää on jäänyt kaiken maailman rambojen, robocopien ja tappavien aseiden varjoon. Tää alkaa tyylikkäästi: Sylvester Stallone itse toteaa heti alkuminuuteilla, että "Rambo is a pussy!" kun joku rivipollari alkaa uhoamaan hänelle. Repliikki tekee heti selväksi, millaisesta leffasta on kyse, ja millainen hahmo Stallonen esittämä Ray Tango on. Tää on julkaistu joulukuussa 1989 (ja oli ilmeisesti koko 80-luvun viimeinen Hollywood-elokuva!) eli tää on tehty mielenkiintoiseen aikaan: toisaalta kyseessä puhdas 80-luvun toiminta(komedia)pätkä, mutta toisaalta 90-luvun tyyli ja tietynlainen "sliipattu" ulkoasu näkyy ja kuuluu jo.
Raymond "Ray" Tango ja Gabriel "Gabe" Cash ovat kaksi Los Angelesin kovinta poliisia. Kaksikosta kumpikin pitää itseään tietysti kaupungin kovimpana kyttänä, ja egot ovat sen mukaiset. Cashin ego on koitua jopa kirjaimellisesti hänen kohtalokseen: Cashin ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hahmo esitellään katsojalle, hän ihailee itseään peilistä omahyväinen virne kasvoilla, kun peilin läpi hyppää pahis ja käy suoraan Cashin kimppuun! Tango ja Cash eivät aluksi tunne toisiaan, mutta ihmiset tuntevat heidät. Myös rikolliset. He ovat häirinneet rikollispomo Yves Perretin bisneksiä liian kauan, joten tämä (aivan loistavan pahisroolisuorituksen tekevä Jack Palance) kehittelee monimutkaisen lavastuksen, jolla hän saa heidät molemmat pois kuvioista lopullisesti... Tai niin hän ainakin luulee. Oikeastaan koko leffan alkupuoliskon me katselemme, kun Tango ja Cash lankeavat Perretin virittämään ansaan. Aluksi he yrittävät tietenkin vastustella, mutta lopulta tajuavat, että pelaamalla peliä heillä saattaa olla mahdollisuus voittaa. Koko leffan hahmokavalkadi on vakuuttava: pääpahis Perret on todella tyylikkäästi luotu criminal mastermind, ja monet muutkin rikolliset kuin suoraan oppikirjasta.
Russelin ja Stallonen kemia toimii aivan käsittämättömän hyvin. Kyseessä on ehkä toimivin, hauskin ja vauhdikkain buddy cop -kaksikko mitä olen koskaan nähnyt. Vaikka he kukkoilevatkin ja ilkeilevätkin toisilleen jatkuvalla syötöllä, käy nopeasti selväksi, että he ovat suoraselkäisiä miehiä ja hyviä työssään. He kunnioittavat toistensa työtä ja löytävät nopeasti yhteisen sävelen.
Yhdessä kohtauksessa Tangon pomo kysyy Tangolta poliisiasemalla vaarallisesta poliisityöstä: "I don't understand you. You make a shitload of money, you're dressed like a banker, what are you doing this for?" ja Tango vastaa kuin apteekin hyllyltä "Action! Good old American Action." En voi välttyä ajattelemasta, että tässä kohtauksessa puhuu roolihahmon sijaan jo näyttävän uran toimintatähtenä luonut Sylvester Stallone, joka on alkanut havaita jo ensimmäisiä merkkejä tähdenlentonsa hiipumisesta ja toimintaelokuvan kultakauden lopusta ja puolustelee tällä repliikillä toimintaelokuvagenreä ja omaa paikkaansa sen kuninkaallisten joukossa.
Tango ja Cash siis lavastetaan syyllisiksi murhaan ja passitetaan vankilaan. Eikä ihan mihin tahansa vankilaan, vaan juuri siihen pahamaineiseen helvetinloukkoon, johon he ovat passittaneet kaikki rikolliset. Tästä ei tule helppoa... Onneksi vankilan varajohtaja on entinen poliisi ja Cashin entinen esimies! Hän ehdottaa kaksikollemme tietysti vankilapakoa viipymättä, ja senhän sankarimme totta kai suorittavat. Leffa etenee niin kuin lukisin sarjakuvaa tai pelaisin videopeliä, ja jokainen uusi kohtaus/aukeama/kenttä tarjoilisi jonkun leuat auki loksauttavan käänteen. Kaikista lukemattomista päräyttävistä kohtauksista elokuvan päräyttävin kohtaus taitaa kuitenkin olla se, kun juuri vankilasta paennut Cash
löytää Tangon siskon yökerhosta ja livistää tämän kanssa ulos klubin takaovesta suoraan poliisien ohi täydessä dragissa naiseksi pukeutuneena. Yksi poliisi vielä alkaa flirttailemaan Cashille, ja Cashin reaktio on aivan tajuttoman loistava! The balls!!
Keskeisin juttu tässä leffassa on mulle se, että tää on samaan aikaan tyylikästä ja vauhdikasta poliisitoimintaa sekä erittäin tarkkanäköistä parodiaa ja piikittelyä koko toimintaelokuvagenreä kohtaan. Tää leikittelee genren perinteellä ja troopeilla hyvin nokkelasti. Dialogi, etenkin pääkaksikon välillä, on ihan tajuttoman nokkelaa, nenäkästä ja sarkastista, ja kaksikon kemiat toimivat todella hyvin yhteen. Tango on nopeaälyinen, hienostunut, mutta tarvittaessa myös ronski, ja Cash puolestaan karskimpi, suorapuheisempi ja vähän pahempi suustaan.
This whole thing... fucking SUCKS!! Alun kilvoittelun ja kukkotappelun jälkeen heidän välilleen muodostuu silmäkulmia kostuttava veljesrakkaus. Cash esimerkiksi ottaa leffan aikana luodin Tangon puolesta ja suostuu jopa kasuaalisti tulemaan kidutetuksi ennen Tangoa, kun pahikset saavat heidät käsiinsä vankilassa (tietysti heti ensimmäisenä yönä).
Musta tuntuu, että tää on vähän väärin ymmärretty ja turhaan parjattu tai ainakin unohdettu leffa. Tää on erittäin tyylitajuisesti toteutettua piikittelyä ja sarkasmia. Leffasta poimi jatkuvalla syötöllä pienenpieniä elementtejä, kohtauksia, reploja, kamera-ajoja jne. jotka on helppo tulkita tietoiseksi leikittelyksi ja ikään kuin katsojan testaamiseksi ja kiusoitteluksi. Lueskelin tän tekemisestä, ja koko tuotantoprosessi on ollut ilmeisen kaoottinen: käsikirjoitusta on kehitelty ja muuteltu usean ihmisen toimesta vielä kuvausten aikanakin, ja ohjaaja on vaihtunut useaan kertaan erimielisyyksien takia. Kenties tuotantoprosessin sekavuuden takia juoni on täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja räikeitä aukkoja, mutta en kokenut niitä erityisen häiritseväksi. Tää on puhdasta satua, melkein kuin sarjakuvaa, eikä realismilla ole näissä mielestäni mitään merkitystä, kun lopputulos on näin tyylikäs. Yllättävän hyvin tää silti toimii ottaen huomioon tuotantoprosessin jatkuvat vaikeudet. Lähtökohdissa on toisaalta samoja elementtejä kuin esim. Robocopissa: ei-amerikkalainen ohjaaja päästetään Hollywoodiin ohjaamaan isolla budjetilla perinteistä amerikkalaista toimintaelokuvaa, mutta ohjaaja päättääkin ottaa sarkastisen lähestymistavan ja ikään kuin tehdä pilkkaa koko toiminta-/väkivaltaelokuvasta – onnistuen siinä erinomaisesti. Toimintakohtaukset ovat äärimmäisen vauhdikkaita ja set piecet näyttäviä. Kohtauksesta ja tilanteesta toiseen edetään päätä huimaavalla tavalla, ja rauhallisemmat kohtaukset ovat harvassa. Hyvä niin.
Koko rymistely loppuu onnellisesti koko 80-luvun elokuvatuotannon tyylikkäästi sinetöivään high fiveen. Roll credits. Harvoin jää leffasta, etenkään vanhemmasta toimintapätkästä, näin siisti fiilis. Tässä on monia vauhdikkaita ja jännittäviä kohtauksia, ja etenkin Tangon ja Cashin välille syntyvä veljeys vetoaa aidosti tunteisiin. Kaipaan aikaa kun elokuvissa hyvikset saivat olla väkivallalla ongelmat ratkaisevia, nyrkkejä heiluttelevia lihaskimppuja, ja rikolliset saivat olla yksiulotteisia, ahneita, sydämettömiä nihilistejä.
They don't make movies like they used to.