Final Fantasy VII oli lapsena melkoinen kokemus. Tuolloin vuoropohjaiset japaniroolipelit, tarinankerronta videopeleissä ja animejutut eivät vielä olleet kamalia vitsauksia, vaan uusia ja kiehtovia asioita. Koska olin itse nintendoleirissä, sitä tuli pelailtua lähinnä kaverin luona. Suurena strategistina myhäilin vieressä ja mietin, milloin kannattaisi käyttää parannusrohtoa. Koska pelin pariin pääsi harvakseltaan, nousi pelin maine jumalaisiin mittoihin. Kun sain MP3-soittimen, tungin sinne ensimmäisiksi Zeldojen kappaleet, Scatman Johnin ja Overclocked Remixin FF7:n uudelleensovitusalbumin Voices of the Lifestreamin.
Noh, samainen kaveri päätyi myymään minulle ps2:n pois kolmosen tieltä, ja mukaan päätyi Final Fantasy 7. Peli imaisi oikein hyvin mukaansa, elokuvamainen kokemus tarjosi jatkuvasti uusia elämyksiä. Pelin uskonnolliset ja ekologiset teemat iskivät lukioteiniin kuin veitsi voihin, ja Cloudin psykologiset dilemmat olivat oikein kiinnostavia. Noin muuten hahmot jäivät vähän irrallisiksi. Jokaisella on toki oma episodinsa, mutta harva oli juonen kannalta oleellinen.
Aluksi vuoropohjainen jrpg vielä maistui, mutta mitä pidemmälle mentiin, sitä enemmän alkoi harmittaa. Taistelut kestävät useita vuoroja, ja 3D-animaatiot venyvät tuskaisen pitkiksi. Kyllähän sen tappelun voittaisi yhdellä summonilla, mutta mieluummin hakkaan hyökkäyskomentoa ettei mene liikaa aikaa videoihin. Eikä tappelussa juuri muuta tarvitakaan. Käyttämällä yhden vuoron nopeutusloitsuun, saat palkinnoksi lisää vuoroja kuin taikaseinästä. Materiasysteemi on tavallaan ihan kiva, mutta tekee kaikista hahmoista identtisiä koteloita taikapalloille. Lopulta pelaaminen jäi kesken, koska viimeisen kentän sisältänyttä kolmoslevyä ei ollut. Sen koommin en FF seiskaa pelannut.
…Kunnes
Viime vuoden lopulla Super Smash Bros. Ultimate sai ladattavana lisäsisältönä hahmokseen Sephirothin. Uusi leikkikalu miellytti, eikä vähiten siksi, että peliin saatiin viimein kunnoin valikoima FF7:n musiikkia smashsäveltäjien sovituksina. Aiemmin Final Fantasysta oli vain kaksi taistelubiisiä sellaisenaan.
Square-Enixin mustat maagit olivat samalla laittaneet Final Fantasy -sarjan pelit e-shopissa tarjoukseen. Naama yhä messingillä laitoinkin seiskan ja kasin latautumaan. Saa nähdä lähteekö FF8 koskaan tulille, mutta seiska meni nyt juhlahumussa päätyyn tahkottua. Tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota pelin erinomaiseen rytmitykseen. Minipelit ja ympäristöt vaihtuvat tiuhaan, eikä tarinaa kerrota ainoastaan tekstilaatikoilla ja videoilla. Sephirothin mysteeriä kypsytetään pikku hiljaa, eikä siistiä animejäbää ole pakko tyrkyttää ruudulle pakkosyötöllä. Pelkäsin kahden pääpahiksen syövän ruutuajan toisiltaan, mutta energiajätti Shinrakin oli konkreettinen uhka loppuun saakka. Hahmot olivat edelleen vähän irrallisen oloisia, mutta tällä kertaa oli helpompi huomata kaikkien painivan samasta ympäristökriisistä kumpuavien ongelmien parissa. Uudessa versiossa taistelunopeuden sai säädettyä kolminkertaiseksi. Tällä oivalla laastarilla mikään ei enää harmittanut. Pelistä jäi hyvä mieli.
Myös muita viimeisiä Fantasiapitsoja on tullut syötyä! Ysi on hidas pelata, mutta siinä on kivat varustemekaniikat. Kuolettavan söppänä elämys näyttää joltain Nintendon kehittämältä Muumipeliltä. Teematkin ovat hyvät, ja suurin osa hahmoista saa tyydyttävän hahmokaaren. Final Fantasy IV Advancesta taas en tykännyt oikeastaan yhtään. Tarina on typerä ja pelaaminen niin kirjaimellista A-napin hakkaamista, ettei se kelpaisi edes japaniroolipelin karikatyyriksi. Tactics Advance oli hauskin pelata, mutta myös aika helppo rikkoa. Tarinaltaan melko kevyt, mutta teemoiltaan jäi hyvin mieleen.
Suosikkini on varmaan Final Fantasy 1 NES:llä, sillä haluan omakseni kaikki maailman hipsterpisteet. Sen mekaniikat ovat yksinkertaiset, mutta sitäkin hauskemmat. Pelin alussa valitaan päähenkilöiden hahmoluokat. Se on hauskaa. Myöhemmin hahmoluokat kehittyvät voimakkaammiksi. Se on hauskaa. Taisteluissa pitää olla valppaana, sillä jos kuolevaan vihuun tähtää ylimääräisiä hyökkäyksiä, menevät vuorot hukkaan. Se on hauskaa. Hahmojen rivijärjestys vaikuttaa siihen, miten todennäköisesti viholliset valitsevat heidät kohteekseen. Se on hauskaa. Rahat eivät suoraan riitä uusimpiin varusteisiin, ja hahmoille taikoja ostaessa kaikkia ei voi valita. Se on hauskaa. Taikoihin ei ole käytännössä ehtymättömiä MP-varantoja, vaan pelin pöytäroolipeleistä pöllitty spellslott-mekaniikka kannustaa käyttämään eri tasoisia taikoja pitkin peliä. Se on hauskaa. Yksinkertaisen juonen ansiosta maailmaa on ilo tutkia, eikä jokaista nurkkaa tarvitse koluta tietyssä järjestyksessä. Seikkailuntuntu onkin kaikkeista hauskinta. Noh, ei se ykkönen tietenkään täydellinen ole. Kyseessä on vanha buginen NES-rpg joka on kuolettavan hidas pelata. Uudelleenjulkaisuja ei kannata pelata, niissä on mekaniikat muutettu tylsiksi, mutta jos mahdollista niin moninkertaisten nopeutusten avulla pelaaminen on siedettävää.
Kutosen voisin joskus pelata. Tai ne missä on hahmoluokkien kanssa kikkailua.