Onpahan hullu koukku iskenyt FFX:ään, peliin jota tuli halveksuttua joskus avoimesti Squaren teinitytöille suuntaamana putkijuoksumaisena rahastuspelinä, mitä se epäilemättä osin olikin. Nyttemmin tarkastelee tätä neutraalimmin ja huomaa myös pelin positiiviset puolet. Sarjan lineaarisempi suuntaus maailmassa etenemiseen tosiaan alkoi jo tässä pelissä, mutta sitä osattiin kompensoida vielä hienosti sillä että annettiin koko pelisarjan suurin vapaus hahmonkehityksen ja taistelumekaniikkojen suhteen.
Varsin taktista mäiskettä, jokainen vihulainen on potentiaalinen uhka ja valintasi ja strategiasi todella merkitsevät. Et automaattisesti pärjää vain läiskimällä koko pelin halki samaa perushyökkäystä ja muutamaa taikaa niinkuin jossain seiskassa, välillä ehkä hiukan grindaten.
Tässä on myös malliesimerkki pelin tarinasta jota vihataan paljon internetin syvissä riveissä, vaikka se on itseasiassa yllättävän hyvin kirjoitettu ja syvällinen. Uskontokritiikkiä, muttei mitään muka-älyllistä edgyä ateistijonneilua, jollainen vain nolostuttaa nykyään. Alkupuoli stoorista on kylläkin tylsistyttävä ja semmoista ihme sekoilua, mutta myöhemmin se tsemppaa ja paraneekin huikeesti.
Sitä myöntää myös itsekkin vihdoin tulleensa seniiliksi, kun pelin joskus niin ankaraa henkilökohtaista vastustusta herättäneet tunteelliset hempeilykohdat tuntuvat nyt oikeasti kyyneliä vuodattavan koskettavilta, vaikkakin Disneyleffatyyliin samanaikaisesti kliseisiltä ja myötähäpeää herättäviltä. Nostalgia on vahvana kun seuraa tämmöistä kömpelöä varhaista yritystä kertoa tunteikasta kerronnaltaan animaatioleffamaista tarinaa pelin seassa.
Kieltämättä on yksi seikka johon kaikki tämä hyvä fiilis sitten vähän edelleen kaatuu, eli nuo enkkuäänet. Nehän ei teknisesti ottaen ole mitään huonoa ääninäyttelyä varsinaisesti, ja usein esimerkiksi nostettu naureskelukohtauskin on ihan tarkoituksella sellanen kuin on, tämän huomaa jos seuraa sitä dialogia kohtauksen aikana jossa tuota pohjustetaan. Ongelmana vaan että tuo on tyyliltään tuommoista 2000-luvun alun Cartoon Networkkia tms, joka on korvia vihlovan out of place noitten weeaboo-hahmojen suusta. Kyllä tähän sen animesössötyksen tarvitsisi, niin se vain on.
Oma pelisarjan TOP3. Tämä lista elää kokoajan ja sijoitukset vaihtuvat vähän väliä:
1. FF8. Suosikkini pelisarjasta, jota en kuitenkaan välttis suosittelis kellekkään pelaamaan ensimmäisenä sarjasta. Niin pelimekaniikoiltaan kuin tarinaltaan vaikeammin lähestyttävä tapaus, tai ainakin minulle, mutta mitä enempi sitä pelaan, sen enempi tykkään. Tosiaan nuo pelimekaniikat on aika nerokkaat kun ne pikkuhiljaa aukeaa ja peli pyrkii olemaan maailmaltaan ja hahmoiltaan astetta realistisempi, ja tässä yrityksessään noin suurin piirtein onnistuukin.
2. Niin hullulta kuin se tuntuukin, FFX on noussut tälle sijalle, niin hauskaa sen parissa ainakin juuri nyt on.
3. FF7. No tätä onkin tullut mietittyä että mikä tässä onkaan niin kaikesta muusta pelien massasta erottuvaa minkä vuoksi kaikki tästä niin paljon tykkäävät, itsellekin yks tärkeimpiä pelejä ja jopa nekin usein tykkää joille mitkään muut japaniropet ei maistu. Hahmot ja juoni kun on tunteet sivuuttaen tarkasteltuna lähinnä ysärin animekliseitä. Materiasysteemin, vaikka se hullun nerokas ja monipuolinen onkin, pilaa se että peli on alusta loppuun niin helppo että on aivan sama mitä niistä kehität.
Ehkä se oli mainonta ja massan mukana meneminen jotka seitsemännestä fantasiasta niin ison ilmiön teki, mutta on se kyllä myös tuo viimisen päälle aikansa tyylinen sisältörikas ja laaja JRPG- maailma ja maailmankartta, joka on tässä vaan on todella erityisen hyvin tehty ja niin hauska että sinne palaa aina mielellään tutkimaan. Ja myöskin pelisarjan paras sountrack jota edes käppäinen soundimaailma ei pilaa. Ekan levyn se jälkipuolisko on parasta Final Fantasya ja videopelaamista, mitä koskaan oli ollut tai mitä enää koskaan tulee olemaan.
hrngfsd4m3yt205ngöfpdnsbdfjh
www.rpgsite.net
